Aramis huomasi tarvitsevansa kaikkea itsehillintäänsä, jotta hänen esiintymisensä ei herättäisi epäluuloa.
Baisemeaux otti jälleen avaimet ja kiersi auki lukon. "Voit jäädä ulkopuolelle", sanoi hän avaajavartijalle; "odota meitä portaiden juurella."
Baisemeaux meni edellä sisään, avaten toisenkin oven. Ristikkoikkunasta tunkeutuvan valon neliössä näkyi silloin kaunis nuori mies, solakka varreltaan, lyhyttukkainen, viiksenalut huulilla; hän istui jakkaralla, kyynärpää leposohvalla, johon hänen koko yläruumiinsa nojautui. Hienon, mustan sametti-ihokkaansa hän oli heittänyt vuoteelle ja hengitti syvään raitista ilmaa, joka paisutteli hänen rintaansa mitä muhkeimman batistipaidan alla. Kuvernöörin astuessa huoneeseen nuori mies käänsi soreasti päätänsä, ja tuntiessaan tulijan hän nousi kohteliaasti tervehtimään. Mutta kun hänen silmänsä sitten siirtyivät piispaan, joka oli jäänyt varjoon, värisi tämä rajusti ja kalpeni; hattu kirposi hänen kädestään ikäänkuin lihaksien herpaannuttua. Baisemeaux sitävastoin oli tottunut vankinsa seuraan eikä näkynyt tuntevan minkäänlaista järkkymystä, vaan asetti pöydälle piirakkansa ja krapunsa kuin mitä palvelevaisin tarjoilija, siinä järjestelyssään jääden ihan tietämättömäksi kirkkoruhtinaan hämmennyksestä. Vasta suoriuduttuaan pöydänkattajan tehtävästä hän alkoi puhutella nuorta vankia:
"Olettehan reippaassa kunnossa; jakselette nähtävästi hyvin?"
"Erittäin hyvin, monsieur, kiitos", vastasi nuori mies.
Tämä ääni oli vähällä tuuperruttaa Aramiksen selälleen. Vastoin tahtoaankin hän vapisevin huulin astui askeleen eteenpäin. Liikahdus oli niin äkillinen, että touhuava kuvernöörikään ei voinut olla sitä huomaamatta.
"Tässä on arkkitehti, joka tarkastaa tulisijaanne", ilmoitti Baisemeaux; "pyrkiikö se savuamaan?"
"Ei koskaan, monsieur."
"Te väititte, että vankilassa ei voisi olla onnellinen", virkkoi kuvernööri vieraalleen käsiänsä hykerrellen; "tässä kuitenkin näette tyytyväisen vangin! Eihän teillä ole ilmennyt valittamisen syytä?" hän lisäsi jälkimmäiselle.
"Ei suinkaan."