Markiisitar soitti kelloa.
"Vankkurit herra Faucheuxin käytettäviksi", määräsi hän. Kultaseppä toimitti aarteet kannetuiksi alas ja ilmoitti itse, että markiisitar oli jättänyt hänen tehtäväkseen muovata pöytähopeista aistikkaampi valikoima. Hän kumarsi syvään ja poistui, käskien vankkurien seurata kintereillään. Kolme tuntia myöhemmin markiisitar meni kultasepänliikkeeseen ja sai haltuunsa kahdeksansataatuhatta livreä Lyonin pankin seteleitä sekä kaksisataaviisikymmentätuhatta livreä kullassa, lukittuina kirstuun, jonka apulainen jaksoi vaivoin kantaa rouva Faucheuxin vaunuihin.
Kultasepän arvoisalla elämänkumppanilla oli nimittäin omat vaunut. Tilikonttorin johtajan tyttärenä hän oli tuonut kolmenkymmenentuhannen écun myötäjäiset miehelleen, kultaseppien ammattivanhimmalle. Ne kolmekymmentätuhatta olivat kantaneet hyvää hedelmää kahdenkymmenen vuoden aikana. Kultaseppä oli miljoonamies, mutta elämässään vaatimaton. Vaimolleen hän oli kuitenkin ostanut ylen juhlalliset kaleesit, jotka oli valmistettu v. 1648, kymmenen vuotta jälkeen kuninkaan syntymän. Tämä vierivä rakennus oli kaupunginosan suurena ihmeenä; se oli kauttaaltaan somisteltu vertauskuvallisilla maalauksilla ja kulta- ja hopeatähtisillä pilvillä. Näihin hieman eriskummaisiin ajoneuvoihin nyt asettui ylevä aatelisnainen, vastapäätä apulaista, joka markiisittaren hametta arastellen veti polvensa ihan näkymättömiin. Ylpeydestä paisuvin sydämin sai apulainen sitten antaa ajajalle käskyn: "Saint-Mandén tielle!"
102.
Myötäjäiset.
Herra Faucheuxin hevoset olivat kunnon percheläisiä, mutta kuhmupolvisia ja muutenkin hiukan kankeakoipisia, ollen peräisin vuosisadan edelliseltä puoliskolta kuten ajopelikin; ne eivät siis kiitäneet niinkuin yli-intendentin englantilaiset juoksijat, vaan käyttivät taipaleelleen kaksi tuntia. Saattoi kyllä sanoa, että joskaan vauhtia ei voinut kiittää, ne marssivat majesteettisesti.
Markiisitar pysähdytti hyvin tutulle ovelle, vaikka hän olikin nähnyt sen vain yhden kerran, kuten muistetaan; olihan se ollut muistettava käynti, tuskin vähemmän tukalassa käänteessä tapahtuneena kuin nyt uudistuessaankaan. Hän otti taskustaan avaimen, painoi sen valkoisella kätösellään lukkoon, työnsi ovea, joka myötäsi narahtamatta, ja käski apulaisen kantaa kirstun ensimmäiseen huonekertaan. Mutta portaissa se osoittausi niin raskaaksi, että miehen täytyi kutsua ajaja kumppanikseen. Arkku laskettiin pikku eteiskammioon, jonka viereisessä vierashuoneessa herra Fouquet oli polvistunut markiisittaren jalkoihin. Rouva de Bellière antoi ajajalle louisdorin, apulaiselle herttaisen hymyn, ja hyvästeli heidät. Hän lukitsi oven ja jäi siten yksikseen odottelemaan turvassa. Ketään palkollista ei ilmestynyt näkyviin. Kuitenkin kaikki oli järjestettyä ikäänkuin näkymätön henki olisi arvannut tulijan tarpeet ja toiveet. Liedessä räiskyi iloinen tulennos, kynttilänjalkoihin oli asetettu valaistusneuvot valmiiksi, hyllypöydällä oli virvokkeita ja kirjoja, japanilaisissa maljakoissa vereksiä kukkasia. Se oli kuin lumottu asunto.
Markiisitar sytytti kynttilät, hengitti kukkien tuoksua, istuutui lepotuoliin ja vaipui piankin unelmiin, jotka kaihoisinakin sisälsivät myös viihdytystä. Hän näki edessään aarteen tuotuna tähän kamariin, miljoonan, jonka hän oli temmannut omaisuudestaan niinkuin niittokone sieppaa varresta kaunokin. Se antoi hänelle aihetta moniin suloisiin ajatuksiin, mutta ennen kaikkea hän mietti, miten saisi luovutetuksi yli-intendentille nämä rahat hänen kykenemättänsä tietämään, keltä lahja tuli. Se pulma oli heti juolahtanut hänen mieleensä ja näyttänyt piankin olevan yksinkertaisesti ratkaistavissa siten, että hän soittaisi yli-intendentin saapuville ja pakenisi ennen tämän tuloa, tuntien suurempaa onnellisuutta kuin jos olisi saanut miljoonan eikä menettänyt. Mutta perille päästyään hän johtui epäilyksiin. Tämä asumus oli huoliteltu niin kodikkaasti, että olisi voinut luulla kamarineidon juuri leyhyttäneen sieltä huiskullaan viimeisenkin tomuhiukkasen. Kaikki nämä valmistukset saivat hänestä tuntumaan kuin hän olisi vasta tulollaan häätänyt taikalinnan keijukaiset, joiden katseet olivat sitä ennen voineet vaivihkaa sattua häneen. Fouquet saattoi niin ollen päästä ainakin sen verran jäljille, että kykenisi arvaamaan asian oikean laidan, ja hän kieltäytyisi pitämästä lahjaksi minkä olisi kenties vastaanottanut lainaksi. Hyvää tarkoittava yritys raukeisi siten tuloksettomaksi. Oli kaiketi tarpeellista ryhtyä asiaan vakavasti käsiksi, jotta uhrauksesta olisi hyötyä. Piti saada yli-intendentti täydellisesti oivaltamaan asemansa täpäryys, jotta hän alistuisi naisen jalomieliseen päähänpistoon. Häntä oli suostuteltava kaunopuheisen ystävyyden kaikella teholla, ja ellei sekään riittäisi, oli otettava avuksi kiihkeän rakkauden tenho, jota mikään ei torjuisi ehdottomassa vakuuttamisen halussa. Eikö yli-intendentti ollutkin tunnettu peräti hienotuntoiseksi ja arvostaan pitäväksi mieheksi? Sallisiko hän naisen riistää itseänsä varattomuuteen hänen hyväkseen? Ei, hän taistelisi vastaan, ja jos mikään voima kykenisi sitä estelyä voittamaan, niin ainoastaan rakastetun naisen ääni saattoi tulla kysymykseen. Nyt rouva de Bellièren sydämessä heräsi toinen epäilys, joka vihlaisi julmasti kuin tikarin kylmä kärki. Rakastiko hän todellisesti? Rajoittuiko tuo joustava sielu ja herkkä sydän hetkeksikään kiintymään yhteen kohti, edes enkeliäkään ihaillakseen? Eikö Fouquetin laita hänen kaikesta nerokkuudestaan ja kunnostaan huolimatta ollut sama kuin noiden valloittajain, jotka loistavan voiton saatuaan vuodattavat kyyneliä taistelutantereella?
— No niin, siitä minun tulee saada selvyys, — tuumi markiisitar. — Kuka tietää, eikö tuo kiihkeästi tavoiteltu sydän ole pohjaltaan arkinen, — kuka tietää, eikö tuo sielu oikealla tavoin koeteltuna ilmene jokapäiväiseksi ja ala-arvoiseksi… "No, no!" huudahti hän itsekseen; "liian kauan tässä epäilen ja epäröin! Ryhdyn koetukseen!"
Hän katsahti seinäkelloon.