"Ankaruus?"
"Niin; ettekö ole kieltänyt minua käymästä luonanne?"
"Oi, onhan siihen ollut syytä, hyvä ystävä!" sanoi rouva de Bellière syvään huoaten. "Jo viime käyntinne minun luonani on tuottanut teille paljon onnettomuutta. Asuntoani vakoillaan, ja samat silmät, jotka silloin näkivät teidät, olisivat voineet uudelleen saada katkeran kostonhalun aihetta. Pidän teille vähemmän vaarallisena, että minä tulen tänne; mutta tietäen teidän joutuneen jo muutoin ahdinkoon, en ole tahtonut yhä lisätä vastuksianne…"
Fouquet hätkähti. Nuo sanat palauttivat hänen mieleensä rahaministerin huolet, jotka olivat hetkiseksi häipyneet rakastajan toiveisiin.
"Ahdinkoon, — minä?" virkahti hän yrittäen hymyillä. "Mutta murheellisella sävyllänne tosiaan melkein saatte minut uskomaankin sitä, markiisitar. Ovatko nuo kauniit silmät siis kääntyneet minuun vain surkutellakseen? Oh, aivan toisia tunteita odotin niiden kuvastavan."
"Minusta ei murhe ole lähtöisin, monsieur: katsokaa vain kuvastimesta."
"Totta kyllä, olen hiukan kalpea, markiisitar, mutta se johtuu liiallisesta työstä: kuningas antoi eilen toimekseni hankkia ylimääräisiä rahavaroja."
"Niin, neljä miljoonaa; sen tiedän."
"Te tiedätte sen!" huudahti Fouquet ihmeissään. "Miten se on mahdollista? Vasta peliseurueen hajaannuttua, kuningattarien poistuttua ja yhden ainoan henkilön läsnäollessa kuningas…"
"Näette kuitenkin, että tunnen asian, ja siinähän on kylliksi. No niin, jatkakaa, hyvä ystävä: kuningas siis pyysi…"