Jumalan alue.
Tällävälin Buckingham ja de Wardes matkasivat hyvinä kumppanuksina ja täydessä sovussa Pariisin—Calaisin valtatiellä.
Buckingham oli jouduttanut jäähyväisiänsä siinä määrin, että ne pääosaltaan olivat jääneet pintapuolisiksi. Hyvästelykäynnit Filip-herttuan ja Madamen sekä nuoren kuningattaren ja leskikuningattaren luona olivat muodostuneet yhdeksi yhteiseksi tilaisuudeksi. Tästä tuli ansio leskikuningattaren pikku sovittelulle, joka säästi hänet antautumasta toiseen kiusalliseen kahdenkeskiseen haasteluun kruununprinssin kanssa ja pelasti hänet Madamen vaaralliselta taikomiselta. Buckingham oli hellästi syleillyt de Guichea ja Raoulia, vakuuttaen edelliselle suurta arvonantoaan ja jälkimmäiselle lujaa ystävyyttä, jota mitkään vastukset eivät voisi haitata, ei etäisyys eikä aika horjuttaa. Vankkurit olivat lähteneet jo ennakolta; itse hän nousi koko saattueensa keralla kaleeseihin illan tullen. De Wardes ei ollut suinkaan hyvillään siitä, että englantilainen siten otti hänet hinatakseen. Hän oli kekseliäässä mielessään pohtinut keinoja moisesta kytkyestä päästäkseen, mutta mitään soveliasta muotoa ei ollut ilmennyt verukkeeksi, jonka perusteella hän olisi saanut matkustetuksi erikseen ja voinut sopia siitä, että joutuisasti kulkeva herttua olisi perillä odottanut häntä. Hänen oli ollut pakko niellä äkänsä ja yrmeytensä. Ne huimapäiset tuttavat, joille hän olisi voinut avata sydämensä neuvon tarpeessa, olisivat ilvehtineet hänelle herttuan ylemmyydestä. Tasaisemmat, mutta järkevämmät olisivat vain kehoittaneet häntä luopumaan kaksintaistelun ajatuksestakin, muistuttaen kuninkaan kiellosta. Enimmät tuttavat taasen olisivat joko lähimmäisrakkaudesta tai kansallisesta itserakkaudesta suorastaan katsoneet parhaaksi avukseen ilmoittaa kiireimmiten ministereille matkasta, joka oli päättymässä verileikkiin. Niinpä oli tuloksena, että de Wardes peräti karvaalla mielellä sulloi matkareppunsa, otti kaksi ratsua ja lakeijan saattamana riensi tulliportille, missä Buckinghamin kaleesien piti ottaa hänet mukaansa.
Herttua tervehti vastustajaansa kuin parasta ystävää, sovitti hänelle mukavan istumasijan, tarjosi makeisia ja levitti hänen ylleen soopelinnahkaisen viitan, joka oli ollut heitettynä etuistuimelle. Sitten haasteltiin hovista, lukuunottamatta kruununprinsessaa; Monsieurista, puuttumatta hänen talouteensa; kuninkaasta, mainitsematta hänen kälyään; leskikuningattaresta, syrjäyttäen hänen miniänsä; Englannin kuninkaasta, kajoamatta hänen sisareensa; matkakumppanusten sydämenasioista, mitään vaarallista nimeä esittämättä.
Pikku päivämatkoina suoritettu retki muodostuikin hupaiseksi. Aito ranskalaisena mieleltään ja kasvatukseltaan Buckingham piankin oli ihastuksissaan siitä, että oli niin hyvin valinnut kumppaninsa. Ajanviettoon kuului hyvällä herkutteluhalulla soviteltuja aterioita, tilapäisiä kilparatsastuksia kauneilla kentillä tien varressa ja jäniksenpyyntiäkin, sillä herttua oli ottanut ajokoiria mukaansa. Buckingham hiukan muistutti kaunoista Seine-virtaa, joka tuhanteen kertaan syleilee Ranskaa hellässä polvittelussaan, ennen kuin saa laskeutuneeksi valtamereen. Mutta Ranskasta poistuessaan Buckingham ennen kaikkea kaipasi sitä uutta ranskatarta, jonka hän oli tuonut Pariisiin; hänen mieleensä tulvi aivan alituiseen muistoja, ainaisina kaihon aiheina. Toisinaan hän itsehillinnästään huolimatta vaipui näihin mietteisiinsä äänettömäksi, ja silloin ei de Wardeskaan häirinnyt häntä. Tämä huomaavaisuus olisi varmasti liikuttanut Buckinghamin sydäntä ja muuttanut hänen aikeitaan de Wardesiin nähden, ellei jälkimmäisen vaiteliaisuutta olisi pilannut sisukas katse ja väistymätön salakavala hymy. Vaistomaiset vihamielisyydet ovat talttumattomia; mikään ei sammuta niitä. Tuhkaa saattaa väliin kertyä verhoksi, mutta alla kytee sitkeä hehku.
Kun vastoin alkuperäisiä kiirehtimisen aikeita oli täten käytetty taipaleella tarjoutuvia huvikkeita, päädyttiin perille vasta kuudennen päivän ehtoopuolella. Herttuan palveluskunta oli ennakolta vuokrannut purren, jolla hevoset ja kuormasto kuten väkikin piti vähin erin toimittaa etäämmäksi asettuneeseen kutteriin. Hevoset laivattiin ensimmäisinä, vipuamalla ne purresta kutterin kannelle vasiten valmistetuissa vasuissa ja siten tuettuina täytteillä, että niiden raajat eivät rajuimmissakaan säikyn tai kärsimättömyyden setkissä päässeet karvaltaan kahnautumaan. Kahdeksan tällaista vierekkäin asetettua vasua täytti lastisuojan. Vapisevat hevoset eivät lyhyillä merimatkoilla ollenkaan tarvitse syödäkseen, vaan ihan kammoavat parastakin apetta, jota maalla halukkaasti pitäisivät hyvänään. Vähitellen saatiin kaikki kuormastokin siirretyksi kutteriin, kun työ oli aloitettu ennen herttuan tuloa. Palkolliset palasivat ilmoittamaan hänelle, että valmistuksista oli nyt suoriuduttu, joten odotettiin vain, milloin hänen ylhäisyytensä suvaitsisi tulla alukseen ranskalaisen aatelismiehen kanssa. Kukaan ei nimittäin aavistellut jälkimmäistä muuksi kuin herttuan äskettäin saamaksi peräti likeiseksi seuralaiseksi.
Buckingham käski vastata laivurille, että hänen tuli pysytellä valmiina, mutta kun meri nyt läikkyi niin kauniina ja näkyi tulevan komea päivänlasku, sanoi hän lähtevänsä purjehtimaan vasta hämärissä, käyttääkseen ihanaa iltaa kävelyyn rantahietikolla, olletikin kun hänellä oli luonnonkauneuksiin yhtä suuresti viehättynyt kumppani. Siitä huomauttaessaan hän kädenliikkeellä osoitti ympärillään seisovalle saattueelle uhkeassa purppurahohteessa rusoittavaa taivaanrantaa ja amfiteatteriksi kerääntynyttä pilvenhattarain sarjaa, joka hehkuvan auringon likettyviltä kohosi yläilmojen keskikohdalle asti kuin huippujansa limittäisesti kasannut vuorijono. Tätä valtavaa amfiteatteria reunusti alhaalta ikäänkuin veripunainen kuohu, joka ylempänä sulausi opaalin ja helmiäisen vivahduksiin. Merikin yhtyi samaan heijasteluun, ja jokaisella sinisellä aallolla kimmelteli kirkas harja kuin valonsäteitä taittava rubiini. Lenseä ilta, haaveelliselle mielelle herttaiset suolaiset tuoksut, leppoisasti huokuva ja säännöllisin kohahduksin humiseva itätuuli, ulapalla kutterin takilan mustat ääriviivat näköpiirin punaisella taustalla ja siellä täällä kalastajaveneiden kaarevia valkopurjeita kuin sukeltavan kajavan siipinä — sellaista iltaa tosiaan kannatti ihailla.
Uteliaitten sivullisten joukko saatteli kultanauhaisia palkollisia, joiden parissa se luuli tuntevansa herttuan intendentin ja sihteerin Buckinghamiksi ja hänen ystäväkseen. Herttua oli nimittäin pukeutunut yksinkertaisesti harmaaseen satiininuttuun ja sinipunaiseen sametti-ihokkaaseen, hattu painettuna silmille, ilman ritarimerkkejä ja koristenauhoja, niin että hän ei pistänyt silmään sen enempää kuin de Wardeskaan, joka mustassa asussaan näytti oikeuslaitoksen pikku virkamieheltä. Herttuan palkolliset olivat saaneet määräyksen pitää pikku venettä varalla aallonmurtajan päässä ja odottaa siellä, jättäen hänet ystävänsä keralla rauhaan, kunnes heitä kutsuttaisiin. "Jompikumpi meistä kyllä antaa sanan, milloin teitä tarvitaan", oli Buckingham lisännyt, varoen äänensävyllään ilmaisemasta, että nämä sanat sisälsivät enemmän kuin muodollisen huomautuksen.
"Luulenpa, monsieur", virkkoi Buckingham de Wardesille heidän asteltuaan jonkun matkaa sivulle rannalla, "että meidän on nyt hyvästeltävä toisemme. Vuoksi nousee, kuten näette kymmenen minuutin kuluttua se on siinä määrin imeytynyt tähän hietikkoon, ettemme enää tunne pohjaa jalkaimme alla."
"Olen käytettävissänne, mylord, mutta…"