Kolminaista rakkautta.
Buckinghamin matkustettua de Guiche kuvitteli päässeensä kaikista kilpailun kiusoista prinsessa Henrietten suosiollisuuden tavoittelussa.
Kruununprinssillä ei ollut enää vähäisintäkään mustasukkaisuuden aihetta, ja muutenkin hän suuressa määrin vietti aikaansa Lotringin junkkarin parissa. Siten hän soi kodissaan niin paljon seurusteluvapautta kuin vaativaisinkin olisi voinut toivoa. Kuningas puolestaan oli mieltynyt Madamen seuraan ja keksi herkeämättömästi huvikkeita Pariisissa oleskelun hauskuttamiseksi, niin ettei kulunut päivääkään ilman juhlaa Palais-Royalissa tai yleistä vastaanottoa Monsieurin luona. Ludvig laitatti samalla kuntoon Fontainebleaun huvilinnaa, pannakseen siellä toimeen maalaisjuhlia hoville, ja hänen koko ympäristönsä hyöri matkavalmistuksissaan. Prinsessa kulutti aikansa ainaisessa touhussa. Hänen äänensä tai kynänsä eivät hetkeksikään väsyneet. Keskusteluihin de Guichen kanssa tuli vähitellen erityistä harrastusta, jossa ei voinut olla havaitsematta suurten intohimojen oireita. Kun silmät saavat raukean ilmeen kankaitten värejä pohdittaessa, — kun käytetään tunti jonkun hajuveden tai kukan tuoksun herkkään selittelyyn, niin tämänlaatuisen puhelun sanat kyllä soveltuvat kaikkien kuultaviksi, mutta siihen liittyy eleitä ja huokauksia, joita syrjäiset eivät niin voi tarkata. Pitkään haasteltuansa kreivi de Guichen seurassa Madame sitten jutteli kuninkaan kanssa, joka pistäysi käynnille hänen luokseen säännöllisesti kerran päivässä. Pelattiin korttia, sepitettiin runosäkeitä, kisailtiin seuraleikeissä; ei ollut kevät ainoastaan luonnossa, kokonainen kansa oli nousunsa keväässä tämän hovinsa edustamana. Kuningas oli kaunis, nuorekas, ihastuvampi naisseuraan kuin kukaan. Hän rakasti kaikkia naisia, puolisoansakin. Mutta suuri kuningas oli myös valtakuntansa ujostelevin tai sulkeutunein mies, siinä määrin että hän ei itselleenkään tunnustanut halujansa. Se arkuus pidätteli häntä soveliaan kohteliaisuuden rajoissa, niin että yksikään nainen ei voinut kerskua kuninkaan erikoisesta suosiosta. Saattoi kyllä tuntea ennakolta, että uudenlainen valtius oli alkamassa, silloin kun hän pääsisi asettumaan kaikin puolin itsenäiseksi; mutta hän ei kyennyt vielä ilmaisemaan sisintänsä. Herra de Guiche käytti tätä vaihetta ollakseen koko rakastavaisen hovin kuningas.
Hänen oli sanottu olleen mitä parhaissa väleissä kreivitär de Montalaisin kanssa, ahkerasti oleskelleen neiti de Châtillonin parissa; nyt hän ei ollut edes kohtelias kellekään hovin naiselle. Hänellä ei ollut silmiä eikä korvia muille kuin yhdelle ainoalle. Huomaamattomasti hän ottikin sijansa Monsieurin likeisimmässä ympäristössä, kun kruununprinssi ennestään oli kiintynyt häneen ja aina tahtonut nähdä häntä lähellään mahdollisimman paljon. Luonnostaan yksinäisyyttä harrastavana hän oli ennen Madamen tuloa pysytellyt liiaksi loitolla; prinsessan ilmestyttyä hoviin hän ei enää malttanut pysyä kylliksi poissa.
Sivulliset sen muutoksen kyllä huomasivat, ja erityisesti sen pani merkille huonekunnan paha henki, Lotringin junkkari, johon Monsieur oli niin eriämättömästi kiintynyt sen ansion perusteella, että hän häijyyksissäänkin oli hauska sukkeluus ja aina valmis esittämään mieluisia aatoksia ajan kuluttamiseksi. Nähdessään de Guichen uhkaavan siirtyä sijalleen junkkari turvautui suurenmoiseen keinoon. Hän katosi, jättäen Filip-herttuan hankalaan pulaan.
Ensimmäisenä päivänä ei Monsieur häntä vielä pahasti kaivannut, sillä de Guiche oli saapuvilla ja omisti urheasti prinssille päivän ja iltayön hetket, mikäli suinkin liikeni aikaa keskusteluilta Madamen kanssa. Mutta kun Monsieur toisena päivänä ei tavannut likeistä kumppania, kysyi hän, missä junkkari oloksi. Kukaan ei sitä tiennyt. De Guiche tuli viihdyttämään prinssiä, vietettyään aamupuhteen korukudoksien ja tupsujen valinnassa Madamen kanssa. Mutta puolisen jälkeen oli vielä arvosteltava tulpaaneja ja ametisteja; de Guiche palasi Madamen vierashuoneeseen. Prinssi jäi yksikseen, ja juuri siksi aikaa, jolloin hänen piti laittautua seura-asuunsa; tällaisena tavallisesti parhaana rupatteluhetkenään hän tunsi olevansa ihmisistä onnettomin ja tiedusti taaskin, olisiko junkkarista kuulunut mitään.
"Kukaan ei tiedä, mihin herra chevalier on mennyt", vastasi kamaripalvelija.
Ikävystyminen kävi prinssille niin sietämättömäksi, että hän läksi väljässä pukeutumisnutussaan Madamen luo. Sinnepä olikin kerääntynyt lukuisa piiri, joka ilakoitsi ja supisi kaikissa sopissa. Ovipielessä seisoi ryhmä naisia kokonaan saartaen keskeensä jonkun miehen ja tyrskien hillitysti; Montalais, kreivitär de Tonnay-Charente ja kaksi muuta veitikkaa kiusoitteli sivummalla Manicampia ja Malicornea; edempänä istui Madame sohvapieluksilla, ja hänen lähelleen polvistuneena de Guiche levitteli kourallista helmiä ja jalokiviä, joista prinsessan hieno valkoinen sormi osoitteli mitä hän piti viehättävimpinä. Toisessa nurkassa kitaransoittaja hyräili espanjalaista seguedilloa, jollaisiin Madame oli hurmaantunut kuullessaan näitä kaihomielisiä sävelmiä laulettavan nuorelle kuningattarelle; englannitar vain itse liverteli helmiäishampaitaan paljastelevin hymyilyin samoja lauleloita, jotka espanjalaiselle olivat nostaneet kyyneliä silmiin.
Täten asutettuna esitti prinsessan vierashuone mitä rattoisimman näyttämön. Ovesta astuessaan Monsieur aivan tyrmistyi nähdessään ympäristöllään olevan niin hauskaa ilman häntä. Hänen kävi siinä määrin kateeksi, että hän ei voinut pidättyä valittamasta kuin lapsi:
"Vai niin, te täällä huvittelette, ja niinä saan olla ikävissäni ihan yksin!"