Montalais lyykisti mitä kunnioittavimmin.
"En oikein ymmärrä", hän vastasi, "mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee sanoa minulle."
"Sanon, mademoiselle, että teidän pitäessänne yhteisiä iloja Madamen huoneissa on viisainta jättäytyä ulkopuolelle."
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei puhune siten omasta kohdastanne?"
"Päin vastoin, mademoiselle, huomautukseni koskee juuri itseäni. Minun ei tosiaan kannata kiittää sitä vastaanottoa, mikä minulle suodaan täällä. Kun Madamen luokse — omiin huoneisiini — tullaan koolle kuulemaan soittoa ja huvittelemaan, niin hajaannutaan heti, jos vain nähdään minunkin kaipaavan hiukan hauskutusta!… Miksi pelästytän piiriänne?… Tehdäänkö poissaollessani jotakin luvatonta?…"
"Eihän suinkaan", selitti Montalais; "tänään ei ollut tekeillä sen kummempaa kuin muinakaan päivinä, monseigneur."
"Mitä! Ilakoidaanko täällä joka päivä tuolla tavoin?"
"Se on tavallista seurusteluamme, monseigneur."
"Kaikkina päivinä tänne siis keräytyy ryhmittäin väkeä?"
"Jokseenkin sama piiri, monseigneur."