"Minä taasen", virkkoi junkkari, "esiinnyn tavallisena maahisena; olenkin huono tanssija ja jalkani kääntyy kankeasti. Näkemiin, hyvät herrat. Älkää unohtako hedelmävasua, joka teidän tulee tarjota Pomonalle, kreivi."
"Oh, en unohda mitään, olkaa huoletta", vakuutti de Guiche hurmion vallassa.
"Olen nyt varma siitä, että hän ei enää lähde", mutisi Lotringin junkkari mennessään.
Raoul ei junkkarin poistuttua yrittänytkään muuttaa ystävänsä mieltä; hän oivalsi, että se olisi ollut turhaa vaivaa.
"Sinä antaudut hirvittävän intohimon valtaan, kreiviseni", hän vain lausui murheellisella ja kaunissointuisella äänellään. "Minä tunnen sinut, menet kaikessa äärimmäisyyteen, ja samanlainen on nainen, jota rakastat… No niin, oletanpa hetkiseksi, että hän johtuisi rakastamaan sinua…"
"Oi, ei koskaan!" huudahti de Guiche.
"Miksi niin sanot?"
"Se olisi suuri onnettomuus meille molemmille."
"Sittenpä en enää pidäkään sinua huimapäänä, hyvä ystävä, vaan hupsuna, jos sallit minun arvostella niin."
"Millä perusteella hupsuna?"