"Näette, Madame", virkkoi kuningas lähestyen, "että minäkin pyydän teille perhosia. Messieurs", hän jatkoi seurueeseensa kääntyen, "tuokoon nyt samoin jokainen näille naisille perhosen."
Tämä merkitsi, että kaikkien tuli vetäytyä loitommalle. Siitä syntyi varsin hullunkurinen näytelmä. Vanhat ja nuoret hovilaiset, pyylevät herrasmiehet ja hoikat keikarit säntäsivät keppi pystyssä kaahaamaan perhosia niin innokkaasti, että monet menettivät hattunsa hyökätessään hosumaan myrttejä ja värihernepensaita kuin ne olisivat olleet espanjalaisia. Kuningas tarjosi Madamelle kätensä ja valitsi tähystyspaikaksi sammalkattoisen penkin; jonkun puutarhurin kaino nero oli siinä sovittanut runollista haaveellisuutta ajan ankaraan kuosiin, yrittäen silloisen tarhuritaidon kaavamaisuuteen mukailla paimenmajaa. Tämä intialaisen krassin ja köynnösruusujen somistama katos suojasi selkänojatonta penkkiä sillä tavoin, että katselijat saattoivat eristettyinä ruohokentän keskellä nähdä kaikille tahoille ja pysyä muiden näkyvissä, kenenkään kykenemättä lähestymään huomaamattomiksi kuuntelijoiksi. Mieluisalta istuimelta, jolle kahdenkeskisen kohtauksen harrastajat olivat sijoittuneet, kuningas antoi rohkaisevan viittauksen pyydystäjille; sitten hän kääntyi ikäänkuin keskustelemaan Madamen kanssa perhosesta, joka neulalla lävistettynä oli kiinnitetty hänen hattuunsa.
"Eikö meidän olekin hyvä puhella tässä?" kysyi hän.
"On kyllä, sire, sillä minun tarvitsi saada teidät ainoaksi kuulijaksi, mutta kaikkien näkyvissä pysyen."
"Niin minunkin", vastasi Ludvig.
"Kirjelappuni kaiketi ihmetytti teitä!"
"Pelästytti! Mutta se, mitä minulla on teille sanottavaa, on vielä tärkeämpää."
"Eihän toki! Monsieur on sulkenut minulta ovensa."
"Teiltä! Ja minkätähden?"
"Ettekö sitä arvaa?"