"Epäilemättä. Te puhutte tuosta lähdöstänne niin tyynesti…"
"Minä en ole syntynyt onnelliseksi, sire", vastasi prinsessa alakuloisesti, "ja varhaisesta nuoruudesta asti olen tottunut näkemään rakkaimpien ajatusteni kohtaavan vastusta."
"Puhutteko totta? Ja estääkö lähtönnekin jotakuta rakasta ajatusta toteutumasta?"
"Jos vastaisin myöntävästi, sire, niin kestäisittekö muka tämän muutoksen kärsivällisemmin?"
"Julmuri?"
"Olkaa varuillanne, sire, meitä lähestytään."
Kuningas katsahti ympärilleen.
"Ei vielä", sanoi hän ja jatkoi Madameen kääntyen: "Katsokaahan, Henriette, sensijaan että koettaisitte taistella Monsieurin luulevaisuutta vastaan poistumisella, joka surmaisi minut…" Henriette kohautti keveästi olkapäitään naisellisen uskomattomuuden merkiksi. "Niin, joka surmaisi minut", toisti Ludvig, "sensijaan että pysyisitte tuossa hankkeessa, eikö teidän mielikuvituksenne… tai pikemminkin sydämenne keksisi mitään muuta?"
"Ja mitä kykenisikään sydämeni keksimään, hyvä Jumala?"
"No, sanokaahan, miten voi todistaa jollekulle, että hän on suotta luulevainen?"