"Ei, ei, minä hyväksyn kaikki, mitä Athénais puhui. Mutta…"
"Mutta mitä?"
"No, minä en voi sitä teossa toteuttaa. Minulla on mitä täydellisimmät periaatteet; teen päätöksiä, joihin verrattuina Alankomaiden käskynhaltijan ja Espanjan kuninkaan säännökset ovat vain lasten leikkiä, — mutta kun koittaa täytäntöönpanon aika, niin siitä ei tulekaan mitään."
"Tunnet itsesi silloin heikoksi?" sanoi Athénais ylenkatseellisesti.
"Ihan surkeasti."
"Onneton luonne", arvosteli Athénais. "Mutta ainakin teet jonkun valinnan?"
"En toden totta! Kohtalo suvaitsee vastustaa minua kaikessa: unelmoitsen keisareista ja tapaan vain…"
"Aure, Aure!" huudahti la Vallière, "älä pikku sukkeluuden hyväksi halvenna niitä, jotka rakastavat sinua niin hellän hartaasti!"
"Oh, enpä pidä sillä väliä: ne, jotka rakastavat minua, tuntevat itsensä jo kyllin onnellisiksi, kun en heitä aja tiehensä, kultaseni. Sitä pahempi minulle, jos olen heikko; mutta sitä pahempi heille, jos sen heille kostan. Ja totisesti minä kostan!"
"Aure!"