"Kardinaali olisi taipunut", puhui Marie, "jos olisitte kääntynyt hänen puoleensa, jos olisitte hartaasti vaatinut. Olisihan kardinaali saanut Ranskan kuninkaan sukulaisekseen, ymmärrättehän, sire! Hän olisi tehnyt mitä hyvänsä sen kunnian puolesta, antautunut sotaankin. Kardinaali olisi teidän keskinäisen selityksenne jälkeen raivannut tieltä kaikki esteet, varmana vastaisesta hallitsevasta asemastaan sillä kaksinkertaisella perusteella, että hän oli kasvattanut kuninkaan ja antanut hänelle puolisoksi sisarentyttärensä. Voi, sire, sire, minä takaan sen teille. Minä olen nainen ja näen selvästi kaikessa, mikä kuuluu rakkauteen."
Näillä sanoilla oli omituinen vaikutus kuninkaaseen. Sen sijaan että ne olisivat hänen kiihkoansa korottaneet, ne pikemmin jäähdyttivät sitä. Hän hiljensi käyntiään ja virkahti pikaisesti:
"Mitä ajatteletkaan, Marie! Kaikki on jo rauennut."
"Teidän tahtoanne lukuunottamatta, eikö niin, rakas sire?"
"Oi", huokasi kuningas punastuen, "onko minulla omaa tahtoa!"
"Ah!" voihkasi mademoiselle de Mancini tuon huomautuksen pahastuttamana.
"Kuninkaalla ei ole muuta tahtoa kuin mitä politiikka määrää; valtiosyyt ovat hänen velvoituksenaan."
"Oi, teillä vain ei ole rakkautta!" tuskastui Marie; "jos te rakastaisitte minua, sire, niin teillä olisi oma tahtonne."
Sen virkkaessaan Marie kohotti silmänsä kumppaniinsa ja näki tämän kalpeampana ja murtuneempana kuin on pakolainen, jonka täytyy ainiaaksi jättää synnyinmaansa.
"Moiti minua", mutisi kuningas, "mutta älä väitä, etten sinua rakasta."