"En odottanut saavani kuulla tällaista puhetta, monsieur, liiatenkaan mieheltä, joka on viettänyt ikänsä korkeissa piireissä. Te unohdatte puhuttelevanne kuningasta, aatelismiestä, joka lienee yhtä hyvää syntyperää kuin tekin, ja kun sanon myöhemmällä, niin se on varmaa."
"En sitä epäile, sire; mutta nyt tulee sen tukalan totuuden loppu, joka minulla oli teille sanottavana: jos näkisin tällä pöydällä tarjona marskinsauvan, konnetabelinmiekan, Puolan kruunun, niin vannonpa, sire, että minä yhä sanoisin nyt heti enkä myöhemmällä. Suokaa minulle anteeksi, sire, olen kotoisin teidän isoisänne Henrik IV:n maakunnasta: en puhu usein, mutta puhuessani sanon kaikki."
"Vastainen hallitukseni ei näy olevan teille kovinkaan houkutteleva, monsieur?" huomautti Ludvig korskeasti.
"Unohdusta, kaikkialla unohdusta!" huudahti upseeri ylevästi; "herra on unohtanut palvelijan, ja nyt käy palvelijalle pakolliseksi unohtaa herransa. Elän onnettomana aikana, sire! Näen nuorison masentuneena ja arkana, näen sen saamattomana ja köyhyyden painamana, kun sen pitäisi olla voimakasta ja rikasta. Eilen illalla esimerkiksi avasin Ranskan kuninkaan oven Englannin kuninkaalle, jonka isän minä vaivainen olisin saanut pelastaa, jollei Jumala olisi asettanut minua vastaan valittuansa Cromwellia! Minä avasin tämän oven, sanon, — veljen palatsin veljelle, ja minä näin, sire, — oi, se kourii sydäntäni! — minä näin kuninkaani ministerin häätävän pois maanpakolaisen ja nöyryyttävän hallitsijaansa, tuomitsemalla kurjuuteen toisen kuninkaan, hänen vertaisensa. Näenpä myös lopuksi ruhtinaani, joka on nuori, kaunis, urhea, — jolla on miehuutta sydämessä ja salamaa silmissä, näenpä hänet vapisemassa papin edessä, joka nauraa hänelle makuukammionsa uutimien takaa, kun hän vuoteellaan haalii koolle kaiken kullan Ranskasta ja sitten kasailee sen tietymättömiin aarrekirstuihinsa. Niin, kyllä ymmärrän katseenne, sire. Käyn hullunrohkeaksi, mutta mikäs minun auttaa! Olen vanha soturi, ja sanon nyt teille, kuninkaani, asioita, jotka sulloisin takaisin sen kurkkuun, joka minun edessäni pyrkisi sellaista puhumaan. Te käskitte minun tyhjentää teille sydämeni, sire, ja minä vuodatan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaiken sen sapen, mitä olen koonnut kolmenkymmenen vuoden aikana, niinkuin vuodattaisin kaiken verenikin, jos teidän majesteettinne sitä vaatisi."
Kuningas kuivasi sanattomana kylmää hikeä, joka helmeili hänen otsallaan.
Tätä kiivasta purkausta seurannut äänettömyyden hetki muistutti sekä puhujan että kuulijan mieleen loppumattomia kärsimyksen vuosia.
"Monsieur", aloitti viimein kuningas, "te mainitsitte unohdusta. Kuulin vain sen sanan, ja vastaankin siis ainoastaan siihen. Toiset ovat voineet olla unohtavaisia, mutta minä en sitä ole, ja siitä on todisteena, että muistan metelipäivän, jolloin raivoisa rahvas meren lailla kohisten täytti Palais-Royalin. Olin nukkuvinani vuoteellani, kun yksinäinen mies paljastetuin miekoin ja päänaluseni taakse kätkeytyneenä varjeli henkeäni valmiina vaarantamaan omansa minun tähteni, niinkuin hän oli jo kaksikymmentä kertaa pannut elämänsä alttiiksi sukuni jäsenten puolesta.[17] Eikö tämä aatelismies, jonka nimeä silloin kysyin, ollut herra d'Artagnan, sanokaahan, monsieur?"
"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi upseeri kylmäkiskoisesti.
"Katsokaahan, monsieur", pitkitti kuningas, "jos minulla on niin selviä muistoja lapsuudestani, niin mitä muistoja voinkaan koota järjen ikäkautena?"
"Teidän majesteettinne on saanut taivaalta runsaat lahjat", sanoi upseeri äskeiseen tapaansa.