"Eihän tämä kylmyys ulotu sydämeen asti, vai kuinka, Louise?" virkkoi nuori mies hellästi hymyillen.

Louise kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin kysymys olisi johtunut epäluulosta ja herättänyt hänessä tunnonvaivaa.

"Voi, te tiedätte hyvin", sai hän ponnistautuen sanotuksi, "että sydämeni ei milloinkaan kylmene sellaiselle ystävälle kuin te olette, herra de Bragelonne."

"Kiitos, Louise! Tunnen sekä sydämesi että sielusi ja tiedän kyllä, että pelkällä käden kosketuksella ei voi arvostella sinun hellyyttäsi. Ja sinä tiedät, Louise, kuinka rajattomasti minä rakastan sinua, millä luottamuksella ja alttiudella olen omistanut sinulle koko elämäni; annathan minulle siis anteeksi, että puhun sinulle hiukan lapsellisesti?"

"Puhukaa, herra Raoul", sanoi Louise vapisten; "minä kuuntelen teitä."

"En voi nyt erota sinusta lausumatta, että mieltäni painaa ihmeellinen ankeus, jonka käsitän järjettömäksi, mutta se repii kuitenkin sieluani."

"Viivyttekö sitten kauankin poissa?" kysyi la Vallière ahdistuneesti, Montalaisin kääntäessä pois kasvonsa.

"En, varmaankaan en edes kahta viikkoa pitempään."

La Vallière laski toisen kätensä sydämelleen, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan.

"Se on kummallista", jatkoi Raoul ja katseli nuorta tyttöä surumielisesti; "olen monta kertaa jättänyt sinut, kohdatakseni vaarallisia seikkailuja, ja aina olen lähtenyt reippaana, kevein sydämin, mieli hurmaantuneena vastaisista riemuista ja valoisista tulevaisuuden toiveista, — ja kuitenkin oli silloin mentävä uhmaamaan espanjalaisia luoteja tai wallonien tapparakeihäitä. Tänään lähden ilman pienintäkään vaaraa, ilman vähintäkään huolestuksen aihetta, tavoittamaan mitä helpoimmalla tehtävällä sitä kallista palkintoa, jota hänen majesteettinsa suosio minulle lupaa, ja kenties voitankin sen, sillä mitä kallisarvoisempaa hänen majesteettinsa voisikaan suoda minulle kuin sinun kätesi! No niin, Louise, en todellakaan tiedä, mistä se johtuu, mutta kaikki tämä onnellisuus ja valoisan tulevaisuuden ilahdus haipuu näkyvistäni kuin tyhjänä utuna, kuin harhahaaveena, ja sydämeni syvyydessä tunnen karvasta murhetta ja sanoin kuvaamatonta apeutta, jotakin kaameata, elotonta, kuollutta kuin ruumis. Voi, kyllä tiedänkin miksi, Louise: se tulee siitä, etten ole milloinkaan rakastanut sinua niin hartaasti kuin nyt tällä hetkellä. Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"