"Ranskan hovi on verraton, sen tiedän; mutta kauniita naisia on Englanninkin hovissa."
Raoul hymyili.
"Kas", lausui Madame, "tuo hymy ei ennusta maani tyttärille mitään hyvää. Tuntuu siltä kuin sanoisitte heille tähän tapaan, herra de Bragelonne: 'Minä saavun luoksenne, mutta sydämeni jätin salmen toiselle puolelle.' Eikö myhäilynne sitä tarkoittanut?"
"Teidän korkeutenne kykenee katsahtamaan sielujen syvimpään. Te ymmärrätte siis, miksi jokainen pitempi oleskelu Englannin hovissa nykyisin tuottaisi minulle tuskaa."
"Eikä minun ole tarvis kysyäkään, vastataanko niin urhoollisen ritarin tunteisiin?"
"Madame, olen kasvanut yhdessä sen kanssa, jota rakastan, ja luulen, että hänellä on minua kohtaan samat tunteet."
"No, lähtekää pian, herra de Bragelonne, ja tulkaa joutuin takaisin, jotta palattuanne saamme nähdä kaksi onnellista ihmistä, sillä toivoakseni ei onnenne tiellä ole mitään estettä?"
"On hyvin suuri vastus, Madame."
"Joutavia! Mikä se olisi?"
"Kuninkaan tahto."