15.

Remember!

Kahta matkalaistamme vastaan tuli noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista vinhasti ratsastava herrasmies, joka kiireissäänkin kohotti hattuaan heidät sivuuttaessaan. Kuningas tuskin tarkkasikaan nuorta ratsastajaa — tämä nimittäin oli näköjään neljän- tai viidenkolmatta vanha, — joka useaan kertaan kääntyi ystävällisesti viittomaan eräällä veräjällä seisovalle vanhukselle. Veräjän takana kohosi kaunis punakattoinen ja valkoseinäinen rakennus, vasemmalla puolella Kaarlen suunnasta.

Pitkä ja laiha valkotukkainen ukko vastaili veräjän edustalta nuoren miehen tervehdyksiin isällisen hellillä hyvästelyviittauksilla. Lopulta lähtijä katosi solakkain puiden reunustaman tien ensimmäisestä mutkasta, ja vanhus oli palaamaisillaan taloon, kun matkalaiset veräjän kohdalle ehtineinä herättivät hänen huomiotansa.

Kuningas ratsasti yhä kumarassa, käsivarret veltosti riippuvina, antaen hevosensa edetä käyden ja melkein kokonaan omin päin, sillaikaa kun Parry hänen takanaan paremmin tunteakseen auringon lenseyttä oli ottanut hatun päästään ja antoi katseittensa harhailla molemmin puolin tietä. Ne osuivat silloin vanhuksen kasvoihin, tämän nojatessa veräjään, ja ikäänkuin jonkun oudon ilmestyksen kohtaamana ukko huudahti ja astui askeleen matkalaisia kohti.

Parrysta hänen silmäyksensä heti siirtyi kuninkaaseen, tähystäen tätä tovin. Se pikainen tarkastus kuvastui heti ilmeisesti vanhuksen kasvonpiirteissä, sillä nähtävästi tuntien nuoremman matkalaisen hän viipymättä liitti kätensä yhteen kunnioittavan hämmästyneesti, otti hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hän melkein painui polvilleen.

Niin hajamielisellä päällä tai oikeastaan ajatuksiinsa syventyneenä kuin kuningas olikin, käänsi tämä kunnioituksen osoitus hänen huomionsa vanhukseen. Kaarle pysähdytti hevosensa ja sanoi Parryyn kääntyen:

"Hyvä Jumala, Parry, mikä onkaan tuo mies, joka siten tervehtii minua? Tunteekohan hän minut?"

Kiihdyksissään ja kalpeana oli Parry jo ohjannut hevosensa veräjän luo.

"Voi, sire", vastasi hän äkkiä pysähtyen viiden tai kuuden askeleen päähän yhä kumartavasta vanhuksesta, "olen ihan hämmästyksissäni, sillä minä luulen tuntevani tuon kunnon miehen. Niin, hän se tosiaan on! Salliiko teidän majesteettinne minun puhutella häntä?"