"Ja raskaimmat ovat kenties vasta tulossa!" huokasi Kaarle.
"Toivokaamme parasta, sire."
"Voi, kreivi", huomautti Kaarlo päätänsä pudistaen, "minä toivoin eilis-iltaan asti, ja kunnon kristityn tavoin, sen vakuutan!"
Atos katseli kuningasta kysyvästi.
"Se kertomus on helposti esitetty", sanoi Kaarle. "Maanpakolaisena, varattomana, halveksittuna, päätin vastahakoisestikin viimeisen kerran yrittää onneani. Eikö olekin kirjoitettuna tuolla ylhäällä, että meidän suvullemme tulee ainiaan kaikki onni ja onnettomuus Ranskasta! Te tunnette sitä jossakin määrin, monsieur, ollen niitä ranskalaisia, jotka onneton isäni kuolinpäivänään näki mestauslavansa juurella, sitten kun he olivat taistelussa kamppailleet hänen vierellään."
"Sire", huomautti Atos vaatimattomasti, "minä en ollut yksin, ja kumppanini ja minä täytimme silloin pelkästään velvollisuutemme aatelismiehinä, siinä kaikki. Mutta teidän majesteettinne aikoi kunnioittaa minua selityksellä…"
"Se on totta. Minulla oli suojelijana — suokaa anteeksi epäröimiseni, kreivi, mutta te ymmärrätte kyllä, että sellaiset sanat ovat Stuartille tukalia — niin, suojelijana sukulaiseni, Hollannin käskynhaltija; mutta ilman Ranskan välitystä tai ainakin valtuutusta ei hän tahdo ottaa aloitetta pyrkimysteni hyväksi. Tulin senvuoksi pyytämään tätä valtuutusta Ranskan kuninkaalta, ja hän kieltäytyi."
"Kuningas epäsi teidän pyyntönne, sire!"
"Ei sentään hän — minun on tehtävä oikeutta nuorelle Ludvig-serkulleni; herra de Mazarin asettui vastaan."
Atos puri huultansa.