Koko kirjava sekamelska esiintyi kuutamolla mieleenpainuvana kuvana. Puolittainen hämy kaunisti jokaista yksityiskohtaa, ja valo, tämä imartelija, joka kiintyy yksinomaan ilmiöiden loistavaan puoleen, tavoitti jokaisesta ruostuneesta musketista vielä kajoamatonta pintaa ja kaikista kangastilkuista valkoisinta ja vähimmin tahriutunutta osaa.
Kävellen tämän tumman maiseman halki, jolle kuun hopeinen hohde ja hiipuvien nuotioiden punerrus soivat kaksinaista valaistusta, Monk siis Atoksen kanssa saapui kolmen tien yhtymäkohtaan. Hän seisahtui ja virkkoi kumppanilleen:
"Monsieur, tunnetteko tien?"
"Ellen erehdy, kenraali, johtaa keskimmäinen tie suoraan luostarialueelle."
"Aivan oikein; mutta me tarvitsemme valoa voidaksemme tunkeutua holviin."
Monk kääntyi katsomaan taakseen.
"Kas, Digby näkyy lopultakin seuranneen meitä", hän sanoi. "Sen parempi; hän toimittaa meille mitä tarvitsemme."
"Niin, kenraali, — tuolla häämöittää tosiaan mies, joka on tuokion aikaa tullut perässämme."
"Digby!" huusi Monk; "tulkaa tänne, Digby!"
Mutta haamu vain liikahti hämmästyneesti eikä totellut; lähenemisen sijasta se peräytyi, kyyristyi ja katosi pitkin vasemmapuolista piennarta, suunnaten kulkunsa kalastajien asunnolle päin.