"Skotlantilaisia tai englantilaisia tuomareita minulle, Ranskan kuninkaan alamaiselle, — minulle, joka olen brittiläisen kunnian varjeluksessa! Te olette järjiltänne, hyvät herrat!" sanoi Atos olkapäitänsä kohauttaen.
Upseerit silmäilivät toisiaan.
"Ette siis muka tiedä, missä kenraali on?"
"Siihen olen jo vastannut, sir."
"Niin, mutta sitä vastaustanne on mahdoton uskoa."
"Se on kuitenkin tosi. Minun säätyyni kuuluvat miehet eivät yleensä valehtele. Olen aatelismies, kuten jo sanoin, ja kunhan kannan kupeellani miekkaa, jonka liiallisesta hienotunteisuudesta jätin eilen tuolle pöydälle, missä se on vieläkin, ei kukaan — uskokaa minua — sano minulle sellaisia seikkoja, joita en tahdo kuulla. Tällähaavaa olen aseeton; jos tekeydytte tuomareikseni, niin tuomitkaa minut, — jos olette vain pyöveleitäni, niin surmatkaa."
"Mutta, sir…" puolusteli kenraaliluutnantti kohteliaammalla äänellä, sillä Atoksen ylevä sävy ja kylmäverisyys vaikuttivat häneen.
"Tulin kaikessa luottamuksessa puhelemaan kenraalinne kanssa tärkeistä asioista, sir. Hän ei vastaanottanut minua tavallisena henkilönä, siitä antavat sotamiestenne tiedot teille vahvistuksen. Osoittaessaan minua kohtaan erityistä huomaavaisuutta kenraali tietysti oivalsi, mitä vaatimuksia minulla oli siinä suhteessa. Toivoakseni ette nyt odottane, että alan paljastaa teille salaisuuksiani ja vielä vähemmin kenraalin?
"Mutta sanokaa edes, mitä ne nassakat sisältävät."
"Ettekö ole kysyneet sitä sotamiehiltänne? Mitä he ovat vastanneet?"