"Älkää välittäkö", jatkoi Montalais, "hän ei ole mustasukkainen."
"Mutta, mademoiselle…" aloitti Raoul.
"Kyllä käsitän… No niin, hän on yhtä vaitelias tarvittaessa kuin minäkin."
"Voi taivas!" hätääntyi Louise, joka oli kallistanut korvansa ovenraolle; "tunnen äidin askeleet!"
"Madame de Saint-Remy! Minne piiloutuisin?" tuskaili Raoul, hartaasti haluten jälleen opastusta Montalaisilta, joka näytti joutuneen hiukan ymmälle.
"Niin", myönsi tämä, "minäkin tunnen paksujen anturain kopseen. Oiva äitisemme sieltä tulee!… Herra varakreivi, onpa vahinko, että ikkuna on viisikymmentä jalkaa korkealla ja sen alla kiveys."
Raoul silmäili neuvottomana uloketta, Louise tarttui hänen käsivarteensa ja pidätteli häntä.
"Kas, olenko päästäni pyörällä?" älysi Montalais; "eikö minulla ole hovipukujen säilytyskaappi? Se on tosiaan ihan kuin tähän tarpeeseen varattu."
Aika olikin jo täpärä, sillä madame de Saint-Remy nousi portaita nopeammin kuin tavallisesti. Hän saapui siltamalle juuri kun Montalais, niinkuin näytelmän yllätyskohtauksissa, sulki vaatesäilyn painautumalla sen ovea vasten.
"Ah", huusi madame de Saint-Remy, "täälläkö oletkin, Louise?