"Tarkoitat siis, että sinullakin on luottamustehtävä, jota et ilmaise minulle?"
"Niin, hyvä d'Artagnan."
Gascognelainen huokasi.
"Oli aika", pahoitteli hän, "jolloin sinä olisit laskenut valtuutesi avoimena tuohon pöydälle ja sanonut: 'D'Artagnan, lue tuo töherrys Portokselle, Aramiille ja minulle'."
"Se on totta… Oi, se oli nuoruuden, luottamuksen ja jalomielisyyden aikaa, jolloin veri sääsi lämmetessään intohimosta!"
"No niin, Atos, tahdotko, että sanon sinulle erään seikan?"
"Puhu pois, veikkonen."
"Se oli kyllä ihanaa aikaa, tuo jalomielisyyden ja kuohuvan veren valtakausi; eittämättömästi se jätti kauniita muistoja. Mutta silti en ollenkaan kaipaa sitä. Sen laita on ihan kuten koulupäivien… Olen useinkin siellä täällä tavannut jonkun tyhmyrin, joka on ylistellyt noita läksyjen, patukan ja kuivien leipäkannikkain aikoja… Minä puolestani en totisesti ole milloinkaan pitänyt siitä kehitysjaksosta, ja niin toimelias ja kohtuullinen kuin olinkin (sinä tiedät, Atos, enkö todella ollut), ja niin vaatimattomassa asussa kuin aina esiinnyinkin, pidin kuitenkin Portoksen kirjailtuja pukineita parempina kuin omaa risaista levättiäni, joka talvella läpäisi ahavan ja kesällä auringon. Näetkös, ystäväiseni, minä aina epäilen henkilöä, joka on mieluummin valitsevinaan työlään elämän kuin hyvät päivät. Menneenä aikana on elämäni ollut vaivalloista; jokainen kuukausi näki minulla läven lisää nahassani ja asetakissani, kultakolikon kerrallaan vähentyneeksi viheliäisestä kukkarostani. Siitä onnettomasta vaappumisesta kohtalon kiikkulaudalla en kaipaa mitään, en ikinä mitään muuta kuin ystävyyttämme, sillä minulla sykkii sydän, ja on ihmeellistä, että tätä sydäntä ei ole kuivettanut köyhyyden tuuli, joka puhalsi kauhtanani reikien läpi, tai puhkaissut yksikään niistä jos minkin asepajan miekoista, jotka rihnustelivat vaivaista kettäni."
"Ystävyyttämme sinun ei tarvitse kaivata", huomautti Atos, "se ei kuole ennen meitä itseämme. Ystävyys nojautuu muistojen ja tapojen yhteisyyteen, ja jos äsken hiukan ivasitkin minun vanhaa tottumustani, joka sai minut epäröimään Ranskan-matkani tarkoituksen kertomisessa…"
"Minäkö?… Voi taivas, jospa tietäisit, hyvä, rakas veikkonen, kuinka turhanaikaisiksi kaikki tämän maailman lähetystoimet ovat minulle tästälähtein käyneet!"