Mutta kohtuuden nimessä on huomattava, että ilman sattumaa ja vallatonta hovineitiä — kahta kiusanhenkeä — Raoul olisi viestinsä vietyään lähtenyt suoraa päätä ratsastamaan isänsä maataloon, epäilemättä kääntyen katsomaan taaksensa, mutta hetkeksikään pysähtymättä, jos olisi nähnyt Louisen ojentavan hänelle käsivarsiaan.
Ja alkutaipaleella olisi Raoul tuntenut mielipahaa noin pikaisesti hälvenneestä ilmestyksestä, mutta lopun matkaa hän olisi maltittomasti pahoitellut, että hän oli liian hitaasti lähenemässä sitä ystävää, jota näkemään häntä kannusti toinen rakkautensa.
Raoul tapasi puutarhaveräjän avoinna ja hoputti ratsunsa eteenpäin puistokujaan siitä välittämättä, että hänelle huitoi suuttuneesti käsillään muuan ukko, jolla oli sinipunainen, villalangoista kudottu nuttu yllä ja iso, nukkavieru samettilakki päässä.
Ukko oli kitkemässä rikkaruohoja lavasta, johon oli istutettu pieniä ruusupensaita ja satakaunoja, kun hän närkästyksekseen näki hevosen siten ryntäävän hiekoitetuille ja haravoiduille käytävilleen.
Uskalsipa hän voimallisesti murahtaakin, jolloin ratsastaja kääntyi katsomaan. Silloin muuttui kohtaus, sillä Raoulin kasvot nähdessään vanhus heti suoristausi ja alkoi juosta rakennusta kohti, katkonaisella mörinällä nähtävästi ilmaisten rajatonta riemastusta. Raoul saapui tallin edustalle, jätti hevosensa palveluspojalle ja harppoi sitten ylös portaita niin kiihkeästi, että se into olisi suuresti ilahduttanut isän sydäntä, jos hän olisi ollut näkemässä.
Hän astui etusuojan, ruokailuhuoneen ja vieraskamarin läpi ketään tapaamatta; lopuksi hän kreivi de la Fèren työhuoneen ovelle tulleena koputti siihen kärsimättömästi ja avasi sen melkein ennen kuin kuuli sanan: sisälle!, jonka lausui vakava ja samalla leppeä ääni.
Kreivi istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hän oli kyllä vielä sama ylevä ja kaunis aatelismies kuin ennenkin, mutta aika oli antanut hänen jaloudelleen ja hienolle ulkomuodolleen vielä juhlallisemman ja selkeämmän sävyn. Rypytön valkoinen otsa pitkän, enemmän valkoisen kuin mustan tukan alla, terävät ja lempeät silmät nuoren miehen kulmakarvojen suojassa, hienot ja tuskin vielä harmahtavat viikset reunustamassa niin puhdas- ja hentopiirteisiä huulia kuin ne eivät olisi koskaan rypistyneet kuolettavassa kiihkossa, suora ja joustava vartalo, moitteettomat, mutta laihtuneet kädet, — sellaisena esiintyi vielä tämä loistava aatelismies, joka Atoksen nimellä oli saanut monet kuuluisat huulet lausumaan ylistyksiänsä. Hän oli nyt tekemässä korjauksia vihkoon, joka oli kirjoitettu täyteen hänen käsialallaan.
Raoul tarttui isäänsä olkapäihin, kaulaan, miten vain sattui, ja syleili häntä niin sydämellisesti ja nopeasti, että kreivi ei jaksanut eikä ehtinyt irroittautua tai voittaa isällistä liikutustaan.
"Sinä täällä, sinä täällä, Raoul!" ihmetteli hän. "Onko se mahdollista?"
"Voi, monsieur, monsieur, kuinka hauskaa on nähdä teidät jälleen!"