D'Artagnan viivytti vastaustansa kotvasen, joka onnettomasta maustekauppiaasta tuntui vuosisadalta. Kuitenkin oli toinen vain käännähtänyt tuolillaan.
"Ja jos niin olisi", virkkoi hän harvakseen ja päätänsä nyökytellen, "mitä silloin sanoisit, ystäväparka?"
Planchetin kalpeus sai kellertävän vivahduksen. Olisi voinut luulla hänen aikovan niellä kielensä, — niin paisui hänen kurkkunsa, silmien veristyessä.
"Kaksikymmentätuhatta livreä!" mutisi hän; "kaksikymmentätuhatta livreä sentään!…"
D'Artagnan — pää riipuksissa, jalat ojolla ja kädet hervottomina sylissä — oli ilmetty masennuksen kuva. Planchet henkäisi tuskallisen huokauksen rintansa sisimmästä syvyydestä.
"No niin", aloitti hän, "minä huomaan, miten asiat ovat. Olkaamme miehiä. Jääköön se silleen. Pääasia on, että te pelastuitte hengissä, monsieur."
"Niin kyllä, niin kyllä; elämä on sittenkin rakas. Mutta joka tapauksessa olen joutunut häviön partaalle, minä."
" Cordieu, monsieur", huudahti Planchet, "jos asemanne on sillä kannalla, niin teidän ei kuitenkaan tarvitse masentua: ruvetkaa minun kanssani maustekauppiaaksi, minä otan teidät liikekumppanikseni! Me ja'amme voiton, ja ellei se riitä, niin pistämmekin sitten yhdessä menemään mantelit, rusinat ja luumut, ja jyrsimmepä lopulta yhdessä viimeisen hollantilaisjuustomme neljänneksen."
D'Artagnan ei voinut enää pidättäytyä.
" Mordioux!" äännähti hän hyvin liikutettuna; "kautta kunniani, sinä olet kunnon veikko, Planchet! Sano minulle, ethän vain ole esittänyt ilvenäytelmää minulle? Et suinkaan liene huomannut vajan luona tuolla kadunkulmassa hevosta pussosinensa?"