"Pistä sinä loput taskuusi", sanoi nuori prinssi.
Seurueesta ei kukaan pitänyt tätä omituista kohtausta muuna kuin liikuttavana perheilmiönä. Kardinaali tekeysi isäksi Ranskan pojille, jotka olivat pikku prinsseistä alkaen varttuneet hänen siipiensä suojassa. Kukaan ei senvuoksi katsonut tätä pääministerin anteliaisuutta korskeudeksi tai häpeämättömyydeksi, niinkuin sellaista meidän päivinämme arvosteltaisiin.
Hovilaiset tunsivat vain kateutta. Kuningas käänsi pois päänsä.
"Minulla ei ole ikinä ollut näin suurta rahasummaa", haastoi nuori prinssi iloissaan, astuessaan suosikkinsa kanssa lattian poikki, mennäkseen ulkopuolella oleviin vaunuihinsa. "Ei milloinkaan… Jopa se painaa, — sataviisikymmentätuhatta livreä!"
"Mutta mikä oikku saikaan herra kardinaalin lahjoittamaan pois noin uhkean pelivoiton?" kummasteli Condén prinssi hiljaisessa puhelussa kreivi de ja Fèren kanssa. "Hän on siis pahoin sairaana, meidän rakas kardinaalimme?"
"On kyllä, monseigneur, epäilemättä hyvinkin huonovointisena, kuten jo päältäkinpäin näkee."
"Kuihtunut hän on… Mutta tästä hän kuolee! Sataviisikymmentätuhatta livreä!… Se on ihan uskomatonta. Mitähän siinä piilee, kreivi? Keksikääpä joku järjellinen syy."
"Monseigneur, malttakaa hiukan, — Anjoun herttua tulee tänne päin puhellen chevalier de Lorrainen kanssa; en ollenkaan kummastuisi, jos he säästäisivät minulta juoruamisen kiusan. Kuunnelkaa heitä."
Samassa lausuikin Lotringin junkkari puoliääneen Filipille:
"Monseigneur, ei ole luonnonmukaista, että herra Mazarin lahjoittaa teille näin suuren summan… Varokaa, teiltä tippuu rahoja, monseigneur… Mitä kardinaali tahtookaan teistä, ollakseen näin antelias?"