"Niin, madame", myönsi kuningas, "herra de Mazarinin vointi on huono."
"Ja olisi suuri vahinko valtakunnalle, jos Herra nyt kutsuisi täältä hänen ylhäisyytensä. Eikö se ole teidän mielipiteenne kuten minunkin, poikani?" kysyi Itävallan Anna.
"Kyllä, madame, kyllä tietysti, — se olisi suuri tappio maalle", myönsi Ludvig punehtuen; "mutta vaara ei minusta tunnu varsin uhkaavalta, ja kardinaali on vielä parhaassa iässäkin."
Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja seisoi suorana paperilappunen kädessä, odottaen kuninkaan kysymystä.
"Mikä asiana?" tiedusti kuningas.
"Sanoma herra de Mazarinilta", vastasi palatsinvartija.
"Antakaa tänne", sanoi kuningas, ja hän otti kirjelmän. Mutta juuri kun hän aikoi avata sen, kuului suurta hälinää yhtaikaa lehteriltä, eteishuoneista ja pihalta.
"Ah, ah", virkahti Ludvig XIV nähtävästi tuntien tämän kolminaisen hälinän, "väärinpä äsken sanoin, että Ranskassa toinen mies on todellinen kuningas: niitä onkin kaksi!"
Ovi avautui, ja raha-asiain yli-intendentti Fouquet ilmestyi Ludvigin eteen. Hän se seurueineen oli aiheuttanut hälinän lehterillä; hänen palveluskuntansa kuhisi odotussuojissa; hänen saattueensa ratsut tömistelivät pihalla. Ulkopuolelta kuului yleisön sorinaa vielä kauan sen jälkeen kun hän oli saapunut palatsiin, — sitä sorinaa, jota Ludvig XIV niin kiihkeästi kaipasi oman esiintymisensä säestykseksi.
"Tuo ei ole mikään kuningas siinä mielessä kuin te luulette", huomautti Itävallan Anna pojalleen; "hän on ylettömän rikas mies, siinä kaikki."