Pittrino oli ihan tullut päätänsä pitemmäksi siitä riemusta, että hän nyt pääsi oikein näyttämään kuntoansa.
Hän menetteli kuten Rafael, vaihtaen tyyliä ja maalaten Albanin tapaan pikemmin kaksi jumalatarta kuin kuningatar-parin. Nämä ylhäiset naiset esiintyivät kyltissä sellaisina sulottarina, — he esittivät hämmästyneille katseille niin ylenpalttisen paljouden liljoja ja ruusuja, tenhoavana tuloksena Pittrinon tyylin muutoksesta, ja näyttäysivät niin kepeitä keijukaisia muistuttavissa asennoissa, että pormestari päästessään katsomaan mestariteosta Cropolen salissa äkkipikaa selitti näiden naisten olevan liian kauniita ja liian elävästi lumoavia, riippuakseen kylttinä ohikulkijain näkyvissä.
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur", sanoi hän Pittrinolle, "joka usein pistäytyy kaupunkiimme, ei mukautuisi näkemään kuuluisaa äitirouvaansa noin vähissä vaatteissa, ja hän lähettäisi teidät valtion tyrmään, sillä arvoisa prinssimme ei aina ole hempeämielinen. Pyyhkikää siis tenhottaret pois taikka lauselma, muutoin kiellän teitä asettamasta kylttiä näytteille. Tätä vaatii teidän etunne, isäntä Cropole, ja teidän, mestari Pittrino."
Mitä vastata tuohon? Kiittää piti pormestaria hänen hyväntahtoisuudestaan, ja sen teki Cropole.
Mutta Pittrino murjotti kirvelevin sydämin.
Hän tajusi hyvin, mitä oli tulossa.
Niin pian kun kaupunginpää oli astunut ulos ovesta, Cropole laski käsivartensa ristiin rinnalle ja virkahti:
"No, mestari, mitäs teemme?"
"Otamme pois lauselman", yritti Pittrino ahdistuneesti. "Minulla on oivallista norsunluu-mustaa, jauhan sen tuossa tuokiossa, ja Médicien sijalle panemme Luonnottaret tai Tenhottaret, miten vain haluatte."
"Ei", väitti Cropole, "isäni tahto ei tulisi siten täytetyksi. Isäni piti tärkeinä…"