"Te olette juuri tehnyt minun hyväkseni paljon, sire, — omaisteni eduksi, tarkoitan", aloitti hän sitten.
"Älkäämme enää puhuko siitä", sanoi kuningas.
"No niin", jatkoi Mazarin, "tahdonpa antaa teille jotakin korvausta näistä neljästäkymmenestä miljoonasta, joista niin kuninkaallisesti luovutte."
Ludvig XIV ilmaisi liikkeellään, että tämä imartelu kiusasi häntä.
"Tahdon antaa teille neuvon", pitkitti kardinaali, "niin, vieläpä enemmänkin arvoisen kuin nuo miljoonat."
"Herra kardinaali!" keskeytti jo kuningas.
"Sire, kuulkaa neuvoani; suvaitkaa tulla lähemmäksi, sillä voimani ehtyvät."
Kuningas kumartui sairaan vuodetta kohti.
"Sire", kuiskasi Mazarin niin hiljaa, että sanat tapasivat hallitsijan tarkkaavaisen korvan vain ikäänkuin hengähdyksenä haudasta, "sire, älkää milloinkaan ottako itsellenne pääministeriä!"
Ludvig suoristausi hämmästyneenä. Se neuvo oli jonkunlainen ripitys, todellinen aarre Mazarinin vilpittömänä tunnustuksena. Kardinaalin jälkisäädöksenä nuorelle kuninkaalle oli vain kuusi sanaa, mutta kuten Mazarin oli sanonut, ne vastasivat ruhtinaallista omaisuutta.