Colbertin ensimmäinen esiintyminen.
Koko yö oli tuskallinen sekä kuolevalle että kuninkaalle; kardinaali odotti vapahdustaan, Ludvig XIV vapauttaan. Kuningas ei lainkaan käynyt levolle. Tunnin kuluttua äskeisestä kohtauksesta hän sai tietää, että Mazarin oli hiukan toipunut; hän oli antanut pukea ylleen, punata poskensa ja järjestää hiuksensa, sitten ottaen vastaan ulkomaiset lähettiläät. Keisari Augustuksen tavoin hän varmaankin ajatteli maailmaa suureksi teatteriksi, jossa tahtoi kunnolleen esittää näytelmänsä viimeisen kohtauksen.
Itävallan Anna ei enää näyttäytynyt kardinaalin luona, hänellä ei nyt ollut siellä mitään tekemistä. Sovinnaisuus kelpasi aiheeksi hänen poissaoloonsa. Kardinaali ei häntä tiedustanutkaan; hänen sydämeensä oli syöpynyt se neuvo, jonka leskikuningatar oli antanut pojalleen.
Puoliyön hetkellä Mazarin yhä ihomaalissaan joutui kuolinkamppaukseen. Hän oli tarkistanut testamenttinsa, ja koska se täsmälleen ilmaisi hänen tahtonsa, oli hän pelännyt jonkun itsekkään vaikutuksen voivan käyttää hänen heikkouttansa jälkisäädösten muuttamiseen, jonkavuoksi hän oli käskenyt Colbertin pitää valpasta vartiota makuuhuoneen eteiskäytävässä.
Omaan huoneeseensa sulkeutuneena kuningas lähetti imettäjättärensä joka tunti kuulustamaan tarkkaa tietoa kardinaalin voinnista. Lähettiläiden vastaanoton jälkeen hän kuuli, että kardinaalin puolesta oltiin toimittamassa esirukousta. Kello yhdeltä aamulla oli Guénaud yrittänyt viimeistä keinoa, jota sanottiin voimaparanteeksi. Tuon valistuneempien aikojen tieltä väistyneen miekkailevan aikakauden käsityksiä oli vielä jossakin määrin se usko, että kuolemaa voitiin välttää jollakulla näppärällä salaisella tempulla. Väkinesteen nautittuansa Mazarin hengitti huokeammin lähes kymmenen minuuttia. Hän antoi heti käskyn levittää kiireimmiten kaikkialle tiedoksi, että hän oli onnellisesti suoriutunut ratkaisevasta käänteestä. Se uutinen melkein sai kylmää hikeä kihoamaan kuninkaan otsalle; hänelle oli vapauden päivä kajastanut, joten orjuus nyt tuntui hänestä ahdistavammalta kuin koskaan. Mutta seuraava tiedonanto muutti aseman kerrassaan: Mazarin oli henkitoreissaan ja kykeni tuskin enää tajuamaan Saint-Nicolas-des-Champsin kirkkoherran kuolinrukouksia.
Kuningas alkoi jälleen kiihtyneenä mitellä huoneensa lattiaa, kävellessään lukien muutamia paperiliuskoja; hän oli ottanut ne lippaasta, johon ainoastaan hänellä oli avaimet. Taaskin imettäjätär palasi: herra de Mazarin oli sutkauttanut sattuvan sanaleikin ja lausunut, että Tizianin "Flora"-taulu piti piakkoin vernissata uudestaan. Kellon käydessä kolmea ei kuningas viimein enää voinut taistella väsymystä vastaan; hänen iässään on uni voimakas, se vaivutti hänet nukahtamaan istualle nojatuoliin. Kellon lähetessä neljää imettäjätär tuli herättämään hänet.
"Kuinka on?" kysyi kuningas.
"Niin, rakas sire", vastasi imettäjätär liittäen surkuttelevasti kätensä ristiin, "hän on nyt kuollut."
Kuningas hypähti jalkeille kuin joustimen ponnahduttamana.
"Kuollutko!" hän huudahti.