"Hän tuli kardinaalin kamarista ja oli jonkun minuutin ajan pidellyt kuvastinta vainajan suun edessä."
"Vai niin!" äännähti kuningas. "Minne herra Colbert meni?"
"Hän saattoi minua tänne, rakas sire, ja odottaa nyt oven takana siltä varalta, että suvaitsette ottaa hänet vastaan."
Ludvig riensi ovelle, avasi itse ja näki eteiskäytävässä Colbertin suorana odottamassa. Häntä hiukan säpsähdytti tämä mustaan verhottu patsas. Colbert kumarsi juhlallisen kunnioittavasti ja astui pari askelta lähemmäksi. Ludvig vetäytyi huoneeseensa, viitaten odottajaa sisälle. Colbert totteli, kuningas lähetti imettäjättären pois, ja oven sulkeutuessa tämän takana jäi Mazarinin rahastonhoitaja vaatimattomana pihtipieleen.
"Mitä teillä on ilmoitettavana minulle, monsieur?" kysyi Ludvig pahoin kiusaantuneena siitä, että hän ei näin äkkiyllätyksessä kyennyt täydellisesti kätkemään, mitä hänen sisimmässään liikkui.
"Herra kardinaali on jättänyt tämän maailman, sire, ja minä tuon teille hänen viimeisen tervehdyksensä."
Kuningas jäi hetkeksi mietteisiinsä, tarkaten Colbertia; hänen mieleensä johtui kardinaalin viimeinen kehoitus.
"Tehän olitte hänen ylhäisyytensä uskollinen palvelija, mikäli häneltä itseltään kuulin?" hän sitten virkkoi.
"Niin, sire."
"Osittain hänen uskottunsa?"