Sitten hän oli asustanut talossa niin kerrassaan vaiteliaana, että Cropole oli miltei loukkaantunut, hän kun piti hauskasta seurustelusta.

No niin, tämän kertomuksen alkupäivänä oli aatelismies noussut hyvissä ajoin aamulla ja siirtynyt salinsa ikkunaan, istuutunut ikkunalaudalle ja ulokkeen kaiteeseen nojaten tähystellyt alakuloisesti ja hellittämättömästi molemmin puolin katua, arvatenkin nähdäkseen isännälle mainitsemansa matkustajan tulon.

Hän oli ulokkeeltaan nähnyt Monsieurin pikku kulkueen palaavan metsästämästä ja sitten uudestaan nauttinut kaupungin syvästä rauhallisuudesta, yhä odotukseensa kiintyneenä.

Niityille kiirehtivien apumuijien touhu, pikalähettien töminä, katukiveyksen huuhtelu, kuninkaallisen linnan tarpeidenhankkijain hälinä ällistyneiden ja suulaiden puotipalvelijain parissa, kärryjen ratina, kähertäjien juoksentelu asioillaan ja palveluspoikien vilinä — kaikki tämä äkkiä vauhtiin päässyt puuha ja pauhu olivat vähän jälkeenpäin ihmetyttäneet häntä, mutta hän ei ollut menettänyt rahtuakaan siitä järkähtämättömästä ylemmyydestä, joka antaa kotkan ja leijonan katseen säilyä tyynen ja halveksivan majesteettisena keskellä metsästäjien tai uteliaitten katsojien hurrausta ja viuhtomista.

Tuokion kuluttua matkalaisen kummastus alkoi yltyä kanatarhassa nitistettävien uhrien rääkymisestä, emäntä Cropolen hätäisistä askelista soukassa ja kaikuvassa porraskäytävässä ja Pittrinon päättömästä hyörinästä, kun hän vastikään oli tupakoinut portilla hidasluontoisena kuin hollantilainen.

Tuntemattoman juuri noustessa tiedustamaan rauhattomuuden syytä avautui huoneen ovi. Hän arveli nyt, että oltiin varmaankin ohjaamassa hänen luokseen matkustajaa, jota hän oli niin kärsimättömästi odottanut.

Niinpä hän hiukan äkkipikaa harppasikin kolme askelta ovelle päin.

Mutta kaivatun henkilön sijasta ilmestyi sieltä isäntä Cropole, ja hänen takanaan näyttäysivät porraskäytävän varjossa emäntä Cropolen varsin miellyttävät, mutta nyt uteliaan jännityksen haittaamat kasvot, jotka katosivat vasta kun olivat vaivihkaa luoneet silmäyksen kauniiseen aatelismieheen.

Cropole läheni hymyilevänä, hattu kädessä ja pikemmin köyristyen kuin kumartuen.

Vieraan ele oli sanaton kysymys.