Ensimmäisestä ällistyksestä selvittyään hän luki kirjelapun vielä kerran.
"On merkillistä, että kuningas kutsuttaa minut luokseen", tuumi hän.
"Miksi niin", kysyi Raoul; "tokihan kuninkaan täytyy kaivata sellaista palvelijaa kuin te olette?"
"Hohoi!" huudahti upseeri väkinäisesti; "jopa teet pilaa minusta, Raoul-herraseni! Jos kuningas kaipaisi minua, ei hän olisi laskenut minua luotansa. Ei, ei, minä näen takana jotakin parempaa tai pahempaa, miten sitä sanoisikaan."
"Pahempaa! Mitä sitten, herra chevalier?"
"Sinä olet nuori, olet luottavainen, ihailtavan viaton… Kuinka mielelläni soisinkaan olevani vielä sinun tasollasi! Ollapa neljänkolmatta iässä, sileäotsainen ja ajatukset levossa muusta paitsi mikäli tytöt, rakkaus tai kauniit aikomukset niitä askarruttavat… Oi, Raoul, niin kauan kun et ole vastaanottanut kuninkaitten hymyilyjä ja kuningattarien luottamuksia, — niin kauan kuin et ole nähnyt kahden kardinaalin kuolemaa, joista toinen oli tiikeri ja toinen kettu, niin kauan kun et… Mutta mitä hyödyttää tämä lepertely? Meidän täytyy erota, Raoul."
"Miten tuon sanottekaan minulle! Noin totinen sävy!"
"Ka, sen tämä asia sietääkin… Kuulehan, minulla on tärkeä asia sinulle."
"Sanokaa vain, herra d'Artagnan."
"Muista heti ilmoittaa isällesi, että olen matkustanut."