"Kyllä, monsieur, ja suureksi mielipahakseni, sillä minä pelkään loukanneeni teitä."
"Ette ollenkaan", vastasi tuntematon kaikkivaltiaan majesteettisesti.
"Tai näyttäneeni kiristävän hienoa matkustajaa… Pankaa se välttämättömän pakkotilan lukuun, monsieur."
"Älkäämme puhuko siitä sen enempää, sanon teille, ja suvaitkaa jättää minut yksikseni."
Cropole kumarsi syvään ja läksi hämmentyneen näköisenä, mikä tuntui ilmaisevan, että hänellä sentään oli sydäntä, joka nyt sai hänet todelliselle katumapäälle.
Tuntematon kävi itse sulkemassa oven, ja rauhaan jäätyänsä hän katseli kukkaronsa pohjaa; sieltä hän oli ottanut pieneen silkkikoteloon talletettuna timantin, joka oli ollut hänen ainoana apukeinonaan.
Hän tunnusteli myös taskujensa tyhjyyttä, tutki salkkunsa papereita ja varmistausi täydellisestä puutteesta, johon hän oli joutumassa.
Sitten hän kohotti silmänsä taivasta kohti ylevän tyynesti ja toivottomasti, pyyhkäisi vapisevalla kädellä muutamia ylevälle otsalleen kihoilleita hikipisaroita ja palautti maan päälle katseensa, jossa vastikään oli jumalainen majesteettisuus kuvastunut.
Myrsky oli siirtynyt loitolle hänen sielustaan; hän oli kenties rukoillut sydämensä pohjasta.
Hän lähestyi jälleen ikkunaa, asettui entiselle paikalleen ulokkeen ääreen ja istui siellä hievahtamattomana, turtuneena, kunnes taivaan juuri tummentuessa ensimmäiset soihdut ilmestyivät tuoksujen täyttämälle kadulle ja antoivat valaistusmerkin kaikille kaupungin ikkunoille.