Itse maakunnassakin, vieläpä tuon salaperäisen saaren näkösällä, ihannoitsivat sen ihmeitä monenmoiset tarinat ja muistotiedot. Sinne ei sallittu kenen hyvänsä tulla; tuo kuuden lieuen pituinen ja yhtä leveä saari oli linnoitettu läänitystila, jota kansa oli pitkät ajat pitänyt kunniassa, etenkin kun sen muistoihin liittyi paikkakunnalla niin pelätty nimi kuin de Retz. Vähän aikaa sen jälkeen kun Kaarle IX korotti tämän läänitystilan markiisikunnaksi, oli Belle-Isle joutunut herra Fouquetin haltuun.
Saaren kuuluisuus oli jo hyvin vanhaa juurta; sen nimi tai oikeammin nykyisen nimen merkitys ulottui taaksepäin vanhimpaan muinaisuuteen, jolloin se tunnettiin Kalonesoksena.[43] Tämä yli-intendentin maaomaisuus oli siis sellaisenaankin erikoinen, puhumattakaan sen asemasta kuuden lieuen päässä Ranskan rannikosta yksinäisenä meren valtiaana kuin majesteettinen laiva, joka sataman suojaa halveksien laskee ylpeästi ankkurinsa keskelle valtamerta.
D'Artagnan tutustui vähitellen Fouquetin poikkeukselliseen mahtiin tällä valtakunnan kolkalla, näyttämättä vähääkään hämmästyneeltä monesta merkillisestä kuulemastansa; hän sai myös selville, että paras keino lähempien tietojen saamiseksi oli pistäytyä La Roche-Bernardiin, Vilaine-joen suulla sijaitsevaan melkoisen isoon kaupunkiin.
Sieltä hän kenties saattoi poiketa laivamatkalle. Muussa tapauksessa hän aikoi taivaltaa suolarämeikön halki Guérandeen tai Croisiciin, siellä odottaakseen soveliasta tilaisuutta pujahtaa Belle-Islelle. Hän oli muuten Chateaubriandista lähdettyään huomannut, ettei mikään ollut Furetille mahdotonta herra Agnanin kannustamana ja että Furetin avulla ei mikään ollut mahdotonta herra Agnanille. Niinpä hän ennen pitkää valmistautuikin eräässä La Roche-Bernardin majatalossa syömään illallisekseen sorsaa ja öljykakkua, ja noiden kahden bretagnelaisen herkun huuhtelemiseksi alas kurkustaan hän tilasi kellarista omenaviiniä, jonka heti huulilleen laskiessansa havaitsi vielä äärettömästi enemmän bretagnelaiseksi.
67.
D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä ilmestymiseksi on opetellut kirjanpainajan ammatin.
Ennen kuin istuutui pöytään d'Artagnan tapansa mukaan hankki tietoja olosuhteista; mutta uteliaisuuden selviönä on, että ken tahtoo toimittaa kyselynsä hyvin ja hedelmällisesti, hänen tulee ensin itse tarjoutua kuulusteltavaksi. Ainaisen taidokkaasti etsi matkamiehemme senvuoksi hyödyllistä utelijaa La Roche-Bernardin majatalosta.
Ensimmäisessä huonekerrassa osui parhaillaan kaksi matkustajaa olemaan niinikään illastamispuuhissa. D'Artagnan oli tallissa nähnyt heidän hevosensa ja yleisönhuoneessa palvelijansa. Toinen matkusti nimittäin lakeijan keralla kuten jonkun verran huomattavana henkilönä; tällä parilla oli ratsuinaan kaksi komeata ja lihavaa percheläistä tammaa. Toinen matkalainen oli vähäpätöisemmältä näyttävä pikku mies pölyttyneessä päällystakissaan, kuluneissa liinavaatteissaan ja enemmän katukiveyksen kuin jalustimien hivuttamissa saappaissaan. Hän oli tullut Nantesista kärryillä, joiden edessä oli niin Furetin näköinen hevonen karvaltaan, että d'Artagnan olisi saanut etsiä sadan lieuen piiristä parempaa täydennystä parivaljakoksi. Kärryissä oli useita isoja, vanhoihin vaatekaistaleihin käärittyjä myttyjä.
— Tämä matkamies on minun lajiani, — ajatteli d'Artagnan. — Hän kelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan harmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton illastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.
Hän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa, öljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen huoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja kolkutti kamarin ovelle. "Sisään!" huusi tuntematon.