Ilmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan herkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen uudistua.
"Kas, kas, sinäkö siinä?" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. "Sepä mieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että minulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?"
"En tiedä", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. "On vielä varhainen hetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen soturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa."
"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?" kysyi Aramis. "Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta."
"Kuten sinä haluat."
"Luulin meidän sopineen, ettemme nouse ratsaille ennen kello kahdeksaa?"
"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut, että sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'"
"Entä minun seitsentuntinen uneni?" muistutti Aramis' "Ota huomioon, että minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä nyt puuttuu."
"Mutta entiseen aikaan sinä et suinkaan ollut unelias, hyvä ystäväni; olit virkku ja eloisa, eikä sinua milloinkaan tavannut vuoteesta."
"Ja juuri siitäpä syystä nykyään niin mielelläni käytän kohtuullisen ajan lepäämiseen."