"Oh, se kyllä on totta."
"Näettekö nyt, teidän on pakko tunnustaa se", kiirehti Malicorne huomauttamaan.
"Herra Malicorne!"
"Älkäämme pahastuko. Kun siis olette sallinut minun pysyä seuralaisenanne, ei se ole tapahtunut ilman syytä."
"Ainakaan ei rakkaus ole siihen syynä!" kivahti Montalais.
"Ei tietysti. Voinpa sanoa olevani tällä hetkellä varma, että inhoattekin minua."
"Oh, ette ole koskaan lausunut oikeampaa päätelmää!"
"Hyvä! Te taasen olette minusta sietämätön."
"Haa, pannaan mieleen!"
"Tehkää se. Minä olen teidän mielestänne raakamainen tyhmyri, minusta teidän äänenne kuulostaa ynseältä ja kasvojanne vääristää närkkäys. Tällä hetkellä te kiukkunne vallassa syöksyisitte tuosta ikkunasta alas pikemmin kuin sallisitte minun suudella sormenne päätä; minä puolestani viskautuisin maahan linnan ylimmän tornin huipulta ennen kuin koskettaisin hameenne palletta! Mutta viiden minuutin kuluttua te rakastatte minua ja minä palvon teitä. Sellaiset meidän välimme ovat!"