"Varokaa, Montalais, minä tunnen teidän olemuksenne", sanoi Malicorne; "teidät on valtaamaisillaan rakkauden puuska palvelijaanne kohtaan."
"No, niin onkin", myönsi toinen heittäytyen hänen kaulaansa pikemmin lapsekkaan raukeasti kuin intohimoisen antautuvasti; "niin, sillä täytyyhän minun toki lopultakin kiittää teitä."
"Mistä hyvästä?"
"Tästä nimityksestäni; sehän tekee minun koko tulevaisuuteni toiveikkaaksi."
"Ja minun!" Montalais katseli häntä.
"On kamalaa", pahoitteli hän, "ettei voi koskaan arvata milloin olette tosissanne."
"Ei voi vakavammin puhua: minun piti siirtyä Pariisiin, jos siirrytte sinne, muutamme siis molemmin."
"Ja siitäkö syystä vain avustittekin minua, te itsekäs olento?"
"Minkä sille mahtaa, Aure, — en tule toimeen ilman teitä."
"No, totta puhuen ei minunkaan laitani ole toisin; mutta ilkeä mies te kuitenkin olette, se on tunnustettava!"