"Tule, tyttäreni, tule", pauhasi rouva de Saint-Remy; "lähtekäämme ilmoittamaan madamelle, että juuri silloin kun hän itkee puolisonsa menettämistä ja me valitamme vanhan Bloisin linnan valtiaan kadottamista, on murheen paikassa sellaisiakin henkilöitä, jotka huvittelevat ja antautuvat vallattomuuteen."
"Oh!" huudahtivat molemmat syytetyt yhtaikaa.
"Sellainen seuraneiti! Orléansin herttuattaren likeisimmässä piirissä!" päivitteli vanha rouva kohottaen kätensä taivasta kohti.
"Suokaa anteeksi, te erehdytte siinäkin, madame", virkahti Montalais tuskastuneena; "minä en enää ole seuraneiti, herttuattaren ainakaan."
"Te eroatte, mademoiselle? Sepä hyvä, — en voi muuta kuin kaikesta sydämestäni hyväksyä päätöksenne vetäytyä syrjään tällaisesta julkisesta kunnia-asemasta!"
"En vetäydy syrjään, madame; siirryn vain toiseen palvelukseen."
"Porvarisperheeseenkö vai jollekulle lakimiehelle?" kysyi madame de Saint-Remy halveksivasti.
"Suvaitkaa käsittää, madame", sanoi Montalais, "ettei minua voida ajatella sellaiseen palvelukseen; päin vastoin minä jätän tämän hovin, jossa te vietätte surkeita päiviä, muuttaakseni melkein kuninkaalliseen seurueeseen."
"Ohoh, vai ihan kuninkaalliseksi hovinaiseksi te tulettekin!" pilkkasi madame de Saint-Remy pakottautuen nauramaan; "hän lähtee johonkin kuninkaalliseen hoviin, kuuletko, Louise?" Ja hän kääntyi neiti de la Vallièreen, tahtoen väkisin työntää hänet loitolle kreivittärestä; mutta Louise ei mukautunutkaan äidin nyhjäilyyn, vaan katseli kauneilla ja lepyttelyä haastavilla silmillään vuoroin vanhaa rouvaa, vuoroin ystävätärtään.
"En sanonut lähteväni kuninkaalliseksi hovinaiseksi, madame", vastasi Montalais, "koska Englannin prinsessa Henriette ei hänen kuninkaallisen korkeutensa Filip-prinssin puolisona tule kuningattareksi. Mutta kuninkaan kälyn seuruetta voi pitää melkein kuninkaallisena, joksi sitä sanoin."