"Ritarin, joka aikoinaan asui Bloisissa ja nyt oleskelee Pariisissa."
"En totisesti tiedä, mikä minua vaivaa, mutta minä tukehdun."
"Itke siis, koska et voi minulle hymyillä."
Louise kohotti suloiset kasvonsa, joita nyt kierivät kyyneleet kirkastivat timantteina.
"No, tunnusta pois", kehoitti Montalais.
"Mitä minun pitäisi tunnustaa?"
"Kyyneltesi aihe, sillä tyhjästä ei itketä. Olenhan ystävättäresi ja valmis tekemään mitä hyvänsä puolestasi. Malicorne on mahtavampi kuin voisi luullakaan, kuulehan! Tahdotko tulla Pariisiin?"
"Voi!" äännähti Louise.
"Tahdotko tulla Pariisiin?"
"Jäädä tänne yksin, tähän vanhaan linnaan, totuttuani kuulemaan sinun sydämellistä hyräilyäsi, puristamaan kättäsi, juoksentelemaan kanssasi puistossa — voi, minä kuolen pian ikävään!"