Luutnantti katseli tarkkaavaisesti tuntematonta, ja tällä pikaisella silmäyksellä hän näki kaikki, mitä tahtoikin nähdä, nimittäin tavalliseen asuun kätkeytyneen korkean arvoaseman.
"En oleta teitä mielenvikaiseksi", hän sanoi, "ja kuitenkin näytte kuuluvan siihen yhteiskunnan luokkaan, jossa tiedetään, monsieur, että kuninkaan luokse ei pääse hänen myönnytyksettään."
"Hän myöntää pääsyn, monsieur."
"Sallikaa minun epäillä sitä; kuningas vetäytyi huoneisiinsa neljännestunti takaperin ja riisuutunee parhaillaan. Ohjesääntö sitäpaitsi kieltää häiritsemästä häntä."
"Kuullessaan, kuka olen", vakuutti tuntematon suoristautuen, "hän peruuttaa kiellon."
Upseeri tuli yhä enemmän ihmeisiinsä ja tunsi yhä suurempaa taipumusta mukautumaan.
"Jos suostuisin ilmoittamaan teidät, niin saanko ainakin tietää, kenet ilmoitan, monsieur?"
"Ilmoitatte hänen majesteettinsa Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan."
Upseeri huudahti hämmästyneenä peräytyen, ja hänen kalpeat kasvonsa ilmaisivat tuskallisinta mielenliikutusta, mitä tarmokas mies on koskaan yrittänyt hillitä sydämensä syvyyteen.
"Ah, niin, sire", hän sanoi, "minun olisi tosiaan pitänyt tuntea teidät."