Näky oli hyvinkin eriskummainen. Teltat oli pystytetty yöllä ja sitten päivän mittaan verhottu sisä- ja ulkopuolelta mitä kalleimmilla kankailla de Guichen määräysten mukaan, ja ne ympäröivät prinsessan asunnoksi varattua kaupungintaloa ihan täydellisesti, sillä vartio oli liittänyt ne toisiinsa silkkiköysillä, niin että Buckinghamin suunnitelma oli mennyt kerrassaan myttyyn, jos hänen aikeenaan tosiaan oli ollut pidättää omalle saattueelleen kaupungintalon koko lähistö. Nyt sensijaan pääsi rakennuksen portaille yhdestä ainoasta kohdasta, joka ei ollut ummistettu silkkiaidakkeella, nimittäin kahden huvimajoja muistuttavan teltan solasta, joiden oviaukot olivat tämän kujan kumpaisellakin sivulla.
Nuo kaksi telttaa oli varattu de Guichelle ja Raoulille, ja oli sovittu, että de Wardes kaiken aikaa oleskelisi edellisessä ja Manicamp jälkimmäisessä, estääkseen tungettelijoita käyttämästä tätä tietä. Kaikkien kahdeksan teltan lähettyvillä kuhisi satakunta upseeria, aatelismiestä ja paashia silkissä ja kultakirjailussa kuin mehiläiset pesänsä suulla. Tuo miekkamiesten parvi oli valmiina tottelemaan lähetystön kahden johtajan, de Guichen ja Bragelonnen, pienintäkin viittausta ja esiintyi varsin vaikuttavana mahtina.
Saapuessaan aukiolle päättyvän kadun kulmaan molemmat nuoret ylimykset samalla havaitsivat harvinaisen loisteliaan ratsastajan, joka toiselta kadulta tullen lasketti täyttä neliä aukiolle. Hän hajoitti ensin uteliaan yleisön rivit ja nähdessään nuo hetkelliset rakennukset huudahti nolostuksesta ja kiukusta. Se oli Buckingham; mielentylsyydestään tointuneena hän oli pukeutunut parhaisiinsa ja lähtenyt kaupungintalolle odottamaan kuninkaallisia vieraita. Mutta telttojen välikössä häneltä ehkäistiin pääsy; hänen täytyi pakostakin pysähtyä. Vimmastuneena kohotti ylpeä herttua ratsuraippansa, ja silloin kaksi upseeria tarttui hänen käteensä. De Wardes oli pistäytynyt ylös kaupungintaloon huolehtimaan muutamista de Guichen antamista ohjeista, mutta herttuan aiheuttama hälinä käänsi puoleensa Manicampin huomion, tämän laiskana lojuessa pääsyteltan pieluksilla. Melun jatkuessa hän kohousi huolettomana kuten tavallisesti ja ilmestyi oviverhojen edustalle.
"Mitä meteliä täällä pidetään?" kysyi hän säveästi. Sattumalta osui hiljainen tovi juuri siksi hetkeksi, jolla hän lausui kysymyksensä, niin että lähin ympäristö kuuli sen, vaikka hän puhuikin aivan hiljaisen rauhallisesti.
Buckingham kääntyi silmäämään puhujan pitkää ja laihaa vartaloa ja velttoja kasvoja. Yksinkertaisen asunsakaan johdosta ei tämä tuntematon aatelismies herättänyt hänessä paljon kunnioitusta, ja hän vastasi halveksivasti: "Kuka te olette, monsieur?"
Manicamp nojausi vantteran jääkärin käsivarteen, tämän seistessä suorana ja tukevana kuin kirkonpilari, ja tiedusti järkähtämättömän levollisena: "Entä te, monsieur?"
"Minä olen Buckinghamin herttua. Olen vuokrannut kaikki rakennukset kaupungintalon ympäristöstä, ja minulla on asiaa kaupungintaloon, jonne olen juuri itselleni pidättänyt vapaan pääsyn. Teillä ei ole oikeutta sulkea minulta tietä."
"Mutta mikä estää teitä menemästä sinne, monsieur?" kysyi Manicamp.
"No, vartiosoturinne!"
"Niin, kun pyritte portaille asti ratsain, monsieur, ja ohjeena on päästää ainoastaan jalankulkijoita."