Montalais, joka katseli käden vauhtia ja luki nurin päin kirjaimet sitä mukaa kuin niitä herui ystävättären kynästä, keskeytti hänet taputtamalla käsiään.
"Erinomaista!" kiitti hän. "Siinäpä vilpittömyyttä, sydämellistä sävyä, luontevaa kirjoitustapaa! Näytäkin noille pariisilaisille, rakkahin, että Blois on kauniista kielestä tunnettu paikkakunta."
"Hän tietää, että Blois on ollut minulle paratiisi", vastasi nuori tyttö.
"Sitä juuri tahdoin sanoa, ja sinä puhut kuin enkeli."
"Lopetan kirjeeni, Montalais."
Ja nuori tyttö pitkitti:
"Te sanotte ajattelevanne minua, monsieur Raoul; kiitän teitä siitä, mutta se ei voi minua ihmetyttää, kun tiedän, kuinka monta kertaa sydämemme ovat sykkineet lähekkäin."
"Kas vain, pidähän varasi, karitsaiseni", sanoi Montalais; "tuossa sinä karistelet villojasi, vaikka on susia liikkeellä."
Louise aikoi vastata, kun linnan holvikäytävästä kuului ratsun töminää.
"Mitä nyt?" virkkoi Montalais lähestyen ikkunaa. "Pulska ritari, totisesti!"