Kuningas vaikeni taas.
"Kuulkaahan, monsieur", hän sitten aloitti, "teidän sävynne on koko keskustelumme aikana ihmetyttänyt minua hyvin suuresti. Olette tullut pyytämään suostumustani avioliitolle, jonka esittäminen näyttää pahasti painostavan mieltänne. Oh, nuoruudestani huolimatta erehdyn harvoin, sillä toisten parissa panen ystävyyteni palvelemaan älyä ja toisia kohtaan käytän epäluuloisuuttani terävänäköisyyden elvykkeenä. Sanon vieläkin, että te ette esitä pyyntöänne halukkain sydämin."
"Minun täytyy se tunnustaa, sire."
"Niin ollen en ymmärrä teitä; asettukaa vastaan."
"Ei, sire, rakastan Bragelonnea kaikesta sydämestäni; hän on hurmaantunut neiti de la Vallièreen ja haaveilee tulevaisuutta paratiisina, ja minussa ei ole luontoa nuoruuden kultaisten unelmien murskaamiseen. Tämä liitto ei minua miellytä, mutta anon kuitenkin hartaasti, että teidän majesteettinne vahvistaa sen, jotta Raoul saavuttaisi onnensa."
"No, sanokaahan sitten, rakastaako tyttö häntä?"
"Edelleenkin sanoakseni suoran totuuden en luota neiti de la Vallièren rakkauteen. Hän on nuori, melkein lapsi vielä, parhaillaan hurmaantunut elämänsä ensimmäisestä julkisuudesta. Hovissa esiintymisen ilo ja Madamen palvelemisen kunnia muodostunevat hänen mielessään vastapainoksi sille hellyydelle, mitä hänellä saattaa olla sydämessään, joten siitä nähdäkseni koituu sellainen muodollinen avioliitto kuin hovissa useinkin solmitaan; mutta Bragelonne tahtoo, ja olkoon siis niin."
"Te ette kuitenkaan tunnu sellaiselta mukautuvalta isältä, joka alistuu lapsensa orjaksi", huomautti kuningas.
"Olen kyllä luja pahuutta vastaan, sire, mutta hellämielisyydelle en voi mitään. Raoul kärsii, hän riutuu surusta; hänen tavallisesti hilpeä luonnollisuutensa on hävinnyt umpimielisen synkkyyden tieltä. En tahdo riistää teidän majesteetiltanne mitä palveluksia hän voi tehdä."
"Nyt käsitän asemanne", sanoi kuningas, "ja olletikin ymmärrän sydäntänne."