"Taidettiin mainita nimeäni!"
He käännähtivät päin ja näkivät d'Artagnanin, joka säteilevin silmin ja herttaisesti myhäillen oli laskenut kätensä de Wardesin olalle. Raoul siirtyi askeleen syrjään, suodakseen tilaa muskettisoturille. De Wardesin koko ruumista värisytti; hän kalpeni, mutta ei hievahtanut.
Yhä myhäillen d'Artagnan asettui Raoulin luovuttamalle paikalle.
"Kiitos, rakas Raoul", sanoi hän. "Herra de Wardes, minulla on hiukan puheltavaa teidän kanssanne. Älä mene pois, Raoul; kuka hyvänsä saakoon kuulla, mitä lausun herra de Wardesille." Sitten hänen hymynsä häipyi, ja katse kävi kovaksi ja teräväksi kuin pistomiekan kärki.
"Olen käytettävissänne, monsieur", virkkoi de Wardes.
"Monsieur", aloitti d'Artagnan jälleen, "jo kauan olen etsinyt tilaisuutta puhutellakseni teitä; vasta tänä iltana osuitte mukavasti tavattavaksi. Paikka vain on myönnettävä hankalasti valituksi; mutta jos viitsitte pistäytyä minun huoneeseeni, ei teidän tarvitse vaivautua pitemmälle kuin yhden porraskäytävän päähän tästä salista."
"Kyllä seuraan teitä, monsieur", myöntyi de Wardes.
"Oletteko täällä yksin, monsieur?" tiedusti d'Artagnan.
"Ei, mukanani tuli kaksi ystävää, herrat Manicamp ja de Guiche."
"Hyvä", sanoi d'Artagnan, "mutta kaksi on vähän. Kyllä kai saisitte käsille vielä joitakuita lisää?"