"Kuinka niin?"
"Minä lyön vetoa, että herra de Bragelonne ja minä erkanemme entistä vihamielisempinä."
"Mitä minuun tulee, niin te ehdottomasti erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "minä en nyt enää tunne vähäisintäkään kaunaa teitä kohtaan sydämessäni."
Viimeinen isku musersi de Wardesin. Hän silmäili neuvottomana ympärilleen.
D'Artagnan kumarsi kohteliaasti herrasmiehille, jotka olivat hyväntahtoisesti olleet saapuvilla selvittelyssä, ja vieraat poistuivat puristaen hänen kättään.
Mutta yksikään käsi ei ojentunut de Wardesille. "Haa!" karjaisi nuori mies kykenemättä enää hillitsemään raivoa, joka kipeästi kuohutti hänen sydäntään; "minä en siis tapaa ketään, jolle voisin kostaa!"
"Kyllä sentään, monsieur, sillä minä olen paikalla", virkkoi uhkaava ääni hänen korvaansa.
Käännähtäessään de Wardes näki Buckinghamin herttuan, joka epäilemättä oli tässä tarkoituksessa jättäytynyt jäljellepäin ja lähestynyt häntä.
"Te, monsieur!" huudahti de Wardes.
"Niin, minä. Minähän en ole Ranskan kuninkaan alamainen, enkä jää hänen alueelleen, koska olen lähdössä Englantiin. Minullekin on kasautunut yltäkyllin mielenkarvautta ja kiukkua, joten hehkun halusta saada kostaa jollekulle niinkuin tekin. Hyväksyn kyllä herra d'Artagnanin perusteet, mutta minua ei mikään sido sovelluttamaan niitä teihin. Olen englantilainen, ja esitän vuorostani nyt teille samaa, mitä olette turhaan ehdottanut muille."