"Tämän aseman kyytimies on kuuromykkä, monseigneur."
"Luotan täydellisesti teihin, herra d'Herblay."
"Suvaitsetteko jäädä tänne vaunuihin?"
"Kyllä, täällä istumme mukavasti, ja minä rakastan näitä ajopelejä; ne ovat minut tuottaneet vapauteen."
"Odottakaa, monseigneur… Vielä yksi varokeino. Olemme isolla valtatiellä. Voisi kulkea ratsastajia tai ajopelejä, matkalla kuten mekin, ja jos nähdään meidät pysähtyneinä, saatettaisiin luulla meidän olevan pulassa. Välttäkäämme avun tarjouksia, jotka häiritsisivät meitä."
"Käskekää kyytimiehen piiloittaa vaunut jollekulle sivukujalle."
"Juuri sitä halusinkin, monseigneur."
Koskettaen kuuromykkää Aramis antoi hänelle merkin. Mies astui maahan, tarttui kahta ensimmäistä hevosta suitsista ja talutti ne sametinpehmeään kanervikkoon ruohoittuneella ja sammaltuneena polveilevalla kujalla, jonka perukkaan pilvet tänä kuuttomana yönä loivat mustetahroja tummemman varjon.
Tämän tehtyään mies heittäytyi pitkäkseen penkereelle lähelle hevosiaan, jotka oikealta ja vasemmalta hapuilivat terhometsän nuoria vesoja.
"Minä kuuntelen teitä", sanoi nuori prinssi piispalle; "mutta mitä siinä puuhailette?"