"Arvaan, monseigneur", lausui Aramis, "että kohotatte päätänne kummastuneena tästä minun hallitsija-asemastani. Te ette tiennyt olevanne tekemisissä valtiaan kanssa. Oi, monseigneur, hyvin halvan, perinnöttä jätetyn kansan kuninkaan kanssa! Se on halpa, koska sillä on voimaa vain ryömiessään; perinnötön, koska kansani ei milloinkaan, ei juuri milloinkaan tässä maailmassa korjaa eloa kylvämästään siemenestä tai nauti viljelemiään hedelmiä. Se tekee työtä ajatusperäisen käsitteen puolesta, se kokoo yhteen kaikki voimahiukkasensa muodostaakseen niistä miehen ja otsansa hiessä kerätäkseen tämän ympärille usvapilven, josta hänen neronsa tulee vuorostaan luoda kaikkien kristikunnan kruunujen loiston kultaama sädekehä. Sellainen mies istuu vieressänne, monseigneur. Näin ollen käsitätte, että hän on suuressa tarkoituksessa vetänyt teidät syvästä kuilusta ja että hän tässä valtavassa suunnitelmassaan tahtoo kohottaa teidät maanpiirin mahtavien ja itsensäkin yläpuolelle."
Prinssi kosketti keveästi Aramiksen käsivartta.
"Te puhutte", hän virkkoi, "siitä uskonnollisesta ritarikunnasta, jonka päällikkö te olette. Sanojenne mukaan on minulle seurauksena, että te minä päivänä hyvänsä voitte kukistaa valtaan koroittamanne, tahtoen pitää luomuksenne täydellisessä hallinnassanne."
"Ei, siinä teidän kuninkaallinen korkeutenne erehtyy", vastasi piispa; "minä en antautuisi tähän hurjaan yritykseen teidän kanssanne, ellei minulla olisi kaksinaista etua kaappauksen onnistumisesta. Kun teidät kerran korotetaan, niin se tapahtuu ainiaaksi. Noustessanne te voitte potkaista kumoon astinlaudan ja sinkauttaa sen kierimään niin etäälle, että sen näkeminen ei teitä koskaan muistuta edes kiitollisuudenvelasta."
"Oi, monsieur!"
"Teidän liikutuksenne, monseigneur, johtuu ylevästä luonnonlaadusta. Kiitos! Uskokaa, että tavoittelen enempääkin kuin kiitollisuutta. Olen varma siitä, että päästyänne valtanne kukkulalle te pidätte minua entistä ansiollisempana olemaan ystävänne, ja silloin me kahden, monseigneur, saamme aikaan niin suuria saavutuksia, että niistä puhutaan vuosisatoja."
"Sanokaahan minulle, monsieur, sanokaa minulle peittelemättä, kuka olen tänään ja mitä ajattelette tulevaiseksi asemakseni."
"Te olette kuningas Ludvig XIII:n poika, olette kuningas Ludvig XIV:n veli, olette Ranskan valtaistuimen luonnollinen ja oikeutettu perillinen. Pitäessään teidät luonansa, kuten on pidetty Monsieur, nuorempi veljenne, kuningas olisi säilyttänyt itselleen oikeuden olla laillinen hallitsija. Vain lääkärit ja Jumala voisivat väittää hänen laillisuuttaan vastaan, lääkärit rakastavat aina enemmän olevaa kuin olematonta kuningasta. Jumala menettelisi väärin vahingoittamalla ruhtinaassa kunnon miestä. Mutta Jumala on tahtonut, että teitä vainottaisiin, ja se vainoaminen pyhittää teidät nyt Ranskan kuninkaaksi. Teille siis koitui oikeus valtaan, koska se tahdottiin teiltä kokonaan evätä; teille tuli oikeus kruunuun, koska sen loiste tyyten peitettiin teiltä, vaikka tunnustettiinkin teidän olevan jumalaista verta, koska sitä ei uskallettu vuodattaa, kuten on vuodatettu palvelijoiden. Nyt näette, mitä se Jumala on tehnyt hyväksenne, jota niin usein olette syyttänyt siitä, että Hän muka on ollut kaikessa teitä vastaan. Hän on lahjoittanut teille veljenne piirteet, vartalon, iän ja äänen, ja kaikki vainonne syyt muuttuvat teidän voitollisen ylennyksenne perusteiksi. Huomenna, ylihuomenna, ensi tilassa, te kuninkaallisena aaveena, Ludvig XIV:n elävänä varjona nousette hänen valtaistuimelleen, jolta ihmiskäden täytäntöönpantavaksi uskottu Jumalan tahto on hänet palaamattomasti syössyt."
"Ymmärtääkseni", sanoi prinssi, "ei vuodateta veljeni verta."
"Te yksin ratkaisette hänen kohtalostaan."