"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan", vastasi Aramis. "Olenko nyt selvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?"
"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään kahta seikkaa."
"Ensimmäinen niistä?"
"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme keskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat tuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista."
"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat, ellei — kuten olen teille sanonut — kaikki liittyisi tekemään niitä tuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän kuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin se ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja kuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia. Tuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta järjettömänä ja tarpeettomana."
"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön vaara, jonka te unohdatte."
"Ah!" virkahti Aramis.
"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska."
"Niin, se on totta", sanoi piispa; "on sydämen heikkous, josta te minua muistutatte. Oh, olette oikeassa, se on todellakin arveluttava vastus. Ratsu, joka pelkää vallihautaa, hyppää sen keskelle ja saa surmansa! Ihminen, joka vapisten laskee säilänsä, paljastaa vihollisensa miekanterälle aukkoja ja päästää kuoleman luokseen! Se on totta, se on totta!"
"Onko teillä veljeä?" kysyi nuori mies Aramikselta.