Kruunu ja tiara.
Aramis oli astunut alas nuoren miehen edellä ja piteli hänelle vaununovea avoinna. Laskiessaan jalkansa sammalelle vallantavoittelija ilmeisesti vapisi koko ruumiissaan ja käveli vaunujen ympäri muutamin kömpelöin, melkein horjuvin askelin. Näytti siltä kuin vankiparka olisi ollut aivan tottumaton liikkumaan ihmisten polkemalla maankamaralla.
Oli elokuun 14 päivä, ja kello läheni yhtätoista illalla. Isot pilvet olivat rajuilman enteinä peittäneet taivaan, ja niiden poimuihin katosi kaikki valo, joten pimeys verhosi koko maiseman. Tuskin eroittausivat kujan suut näreiköstä harmaalla, läpikuultamattomalla puolihämyllä, jonka tarkemmin tähystäessään havaitsi tuon täydellisen pimeyden keskellä. Mutta ruohosta kohoavat tuoksut ja vieläkin tuikeammat ja tuoreemmat tammien lemut, haalea ja öljynpehmeä ilma, joka häntä ensi kertaa ympäröitsi niin moneen vuoteen, sanomaton vapauden nautinto paljaan taivaan alla, kaikki tuo haastoi prinssille niin tenhoavaa kieltä, että hän äsken osoittamastaan pidättyväisyydestä tai melkein tekeytymisestä huolimatta antautui liikutuksensa valtaan ja riemun huokaus kohosi hänen rinnastaan.
Sitten hän vähitellen nosti raskaaksi käynyttä päätänsä, hengittäen keuhkoihinsa ilman leyhäyksiä, kun ne eri tuoksuilla kyllästettyinä lehahtelivat hänen elostuneita kasvojaan vasten. Laskien kätensä ristikkäin povelleen ikäänkuin estääksensä tämän uuden onnen pakahduttamasta sydäntään, hän ahmi halukkaasti tätä outoa ilmaa, joka öisin täyttää korkeiden metsien holvikatoksen. Tuo taivas, joka häämöitti yläpuolella, vesi, jonka kohinan hän kuuli, eläimet, joiden ääniä liikkui pimennossa, eikö tämä ollut ihanaa todellisuutta? Eikö piispa ollut houkkio uskoessaan, että tässä maailmassa oli muutakin unelmoitavaa?
Nämä maalaiselämän päihdyttävät, kaikista huolista, kaikesta pelosta ja pakotuksesta vapaat kuvat, tämä onnellisten päivien valtameri, joka lakkaamatta päilyy nuoressa mielikuvituksessa — siinä oli todella syötti, johon tyrmän kivilattian riuduttama, Bastiljin ohuen ilman kalventama vankipoloinen olisi hyvin saattanut tarttua. Tätä muistamme Aramiksen hänelle tarjonneen, luvatessaan hänelle vaunuihin varatut tuhannen pistolia ja esittäessään hänelle, minkä maallisen paratiisin Ali-Poitoun erämaat kätkivät maailman silmiltä.
Tällaisia ajatuksia liikkui Aramiksen mielessä hänen tarkatessaan ahdistuneen levottomasti Filipin riemastusten hiljaista kulkua ja nähdessään hänen vähitellen vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.
Niin, haltioitunut prinssi kuului maahan enää vain jalkojensa kosketuksella, sillä hänen sielunsa oli lentänyt Jumalan jalkojen juureen, rukoillen kaikkivaltiasta lähettämään valonpilkkeen tähän epäröimiseen, jonka täytyi ratkaista hänen koko tulevaisuudekseen. Hetki oli kauhea Vannesin piispalle. Hän ei ollut koskaan istunut niin kohtalokkaan hetken todistajaksi. Tämä teräksinen sielu, tottuneena leikkimään elämässä vain raukeavilla vastuksilla, tuntematta itseään koskaan alemmaksi, sortumatta milloinkaan voitetuksi, jäisikö hän onnistumattomaksi suuressa suunnitelmassaan senvuoksi, ettei ollut aavistanut muutamien raikkaiden henkäysten ja kastepisaroista kostuneiden puunlehvien vaikutusta ihmisruumiiseen?
Epäilyksensä tuskan naulitsemana liikkumattomaksi Aramis siis katseli tätä murheellista temmellystä Filipin sielussa, josta kaksi salaperäistä enkeliä keskenään taistelivat. Kärsimystä kesti ne kymmenen minuuttia, jotka nuorukainen oli pyytänyt. Tämän iäisyyden aikana Filip ei lakannut tähystelemästä taivasta rukoilevin, surullisin ja kostein silmin. Aramis ei herjennyt tarkkaamasta Filipiä ahnain, hehkuvin, tuimin katsein.
Yhtäkkiä nuoren miehen pää painui kumaraan. Hänen ajatuksensa laskeutuivat jälleen maan päälle. Hänen katseensa näkyi jäykistyvän, otsa rypistyi, suun seuduille muodostui hurjan rohkeuden piirre. Sitten tuo katse kävi vielä kerran tuijottavaksi, mutta tällöin siinä kuvastui maallisen loiston liekki, nyt se muistutti Saatanan katsetta vuorella, kun hän Jeesusta vietelläkseen näytti tälle maailman valtakunnat ja niiden kunnian.
Aramiksen silmä muuttui jälleen yhtä leppeäksi kuin se oli ollut synkkä. Silloin Filip tarttui nopealla ja hermostuneella liikkeellä hänen käteensä.