Emme käy tässä puhumaan niistä suurista iltakemuista, joita kaikki kuninkaalliset vieraat kunnioittivat läsnäolollaan, — emme niiden jatkona olleesta konsertista ja keijukaiskarkelosta. Kohdistamme huomion kuninkaaseen, jonka kasvot alussa näyttivät hilpeiltä, avomielisiltä ja onnellisilta, mutta pian saivat synkän, väkinäisen ja ärtyneen ilmeen. Hän muisti oman asuntonsa ja tuon vaivaisen komeuden, joka oli vain kuninkuuden väline olematta inhimillisesti puhuen kuninkaan omaisuutta. Louvren upeat maljakot, Henrik II:n, Frans I:n, Ludvig XI:n huonekalut ja pöytäkalustot olivat vain historiallisia muistomerkkejä. Ne olivat pelkkiä taide-esineitä, kuninkaanviran vanhoja peruja. Fouquetin komeus oli yksilöllistä ja esitti hänen omaa aistikkuuttansa sekä tekotavaltaan että aineen valinnassa. Fouquet söi kulta-astioista, joita taiteilijat olivat valaneet ja kaivertaneet häntä varten. Fouquet joi viinejä, joiden nimetkin olivat Ranskan kuninkaalle tuntemattomia, — joi pikareista, joista jokainen oli kallisarvoisempi kuin koko kuninkaallinen viinikellari.
Mitä sanoisimme saleista, seinäverhoista, tauluista, palvelijoista, kaikenlaisista virkailijoista? Mitä sanoisimme palveluksesta, jossa järjestys korvasi seurustelusäännöt, vieraitten hyvinvointi ennakko-ohjeet, kun kestittävien hupi ja tyydytys oli ylimpänä lakina kaikille isäntäänsä totteleville? Tuo kiirehtivien, meluamattomien ihmisten parvi, tuo suuri vieraiden joukko, joka lukumäärältään silti oli palvelusväkeä pienempi, nuo lukemattomat ruokalajit kulta- ja hopea-astioissaan, säihkyvät valovirrat, peräti harvinaisten kukkien paljous, joka oli vain esimakua luvatusta juhlanvietosta, hurmasi kaikki läsnäolijat, ja nämä todistivat moneen kertaan ihailuaan, eivät äänellä tai liikkeellä, vaan äänettömyydellä ja tarkkaavaisuudella — noilla kahdella hovilaisten käyttämällä kielellä, joita valtiaan läsnäolo ei pidättele.
Mutta kuninkaan silmät laajenivat mielenkarvaudesta; hän ei uskaltanut enää katsahtaa kuningattareen. Ylpeydessään kaikkia muita luotuja korskeampana Itävallan Anna koetti musertaa juhlien toimeenpanijan osoittamalla halveksumista kaikelle, mitä hänelle tarjottiin. Hyväsydäminen ja elämää ikävöivä nuori kuningatar sitävastoin ylisteli Fouquetia, soi hyvällä ruokahalulla ja kyseli useiden tarjottujen hedelmäin nimiä. Fouquet vastasi, että hän ei niitä itsekään tiennyt, kertoen saavansa niitä ansareistaan, joissa hän usein itse kokeili ulkomaisilla harvinaisuuksilla. Kuningas käsitti hänen hienotunteisuutensa, ja se nöyryytti häntä vain yhä enemmän. Kuningatar tuntui hänestä hiukan maalaiselta, ja Itävallan Anna muistutti liiaksi Juno-jumalatarta. Itse hän koetti huolellisesti säilyttää kylmäkiskoisuutensa, pidättyä sekä liiallisesta halveksimisesta että yksinkertaisesta ihastelusta.
Mutta Fouquet oli ennakolta oivaltanut tämän kaiken: hän oli niitä miehiä, jotka osaavat ottaa lukuun seurauksia edeltäkäsin. Kuningas oli nimenomaan selittänyt haluavansa Fouquetin luona aterioidessaan jättää silleen hovisäännön ja istua pöydässä koko juhlayleisön kanssa. Ministeri oli kuitenkin saanut sovitetuksi, että kuninkaan päivällinen tarjottiin tavallaan erikseen tässä yhteisessäkin tilaisuudessa. Kokoonpanoltaan merkilliseen ateriaan kuului kaikkea, mistä kuningas erityisesti piti, kaikkia hänen tavanomaisia mieliruokiaan, joten Ludvigilla, valtakuntansa vankimmalla syömärillä, ei ollut mitään aihetta verukkeeseen, että hänellä ei ollut ruokahalua, ja Fouquet meni pitemmällekin: hän oli kuninkaan määräyksestä istuutunut itsekin pöytään, mutta heti kun liemiruuat oli tarjoiltu, nousi hän omasta kohdastaan palvelemaan hallitsijaa, hänen puolisonsa asettuessa leskikuningattaren nojatuolin taakse seisomaan. Junon ylenkatse ja Jupiterin nyrpeys eivät kyenneet vastustamaan tätä ylenpalttista herttaisuutta. Leskikuningatar söi San-Lucarin viiniin kastetun sokerileivoksen, ja kuningas maisteli kaikkea, virkkaen ministerille: "Olisi mahdotonta, herra yli-intendentti, maukkaammin varustaa ruokapöytää."
Silloin koko hovi ryhtyi ruokiin käsiksi niin innokkaasti kuin Egyptin heinäsirkkaparvi hyökkää vihantaan laihoon.
Lopulta kuningas nälkänsä tyydytettyään jälleen synkistyi — sitäkin karvaammin, kun oli katsonut pakolliseksi osoittaa hyväntuulisuutta välillä, ja hänen nurjamielisyyttään lisäsi sekin käsitys, että hänen saattueensa ilmaisi mielihyväänsä isännälle muka liiaksi.
D'Artagnan, joka söi lujasti ja joi viininsä sekoittamattomana, vaikka siltä ei näyttänyt, aterioitsi rauhassa edelleen, olematta mitään huomaavinansa, mutta kuitenkin kaiken aikaa tehden hyödyllisiä havaintoja.
Aterian päätyttyä kuningas ei tahtonut menettää iltakävelyään. Puisto oli valaistu, ja ikäänkuin Vauxin herran käytettäväksi asettuen hopeoitsi kuukin timanteillaan ja fosforihohteellaan tiheikköjä ja lammikoita. Varjoisilla käytävillä tuntui virkistävä viileys, ja ne olivat niin pehmeiksi hiekoitetut, että niitä asteli ihan nautinnokseen. Juhlatunnelmasta ei enää puuttunut mitään, kun kuningas osuikin tapaamaan la Vallièren erään lehdon mutkassa, saaden tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kuiskata hänelle: "minä rakastan sinua", kenenkään muun sitä kuulematta kuin saattelevan d'Artagnanin ja edellä astuvan herra Fouquetin.
Lumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi yleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen sävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan muskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja kutsunut illalliselle.
D'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän oli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta todellisen kuninkaan luona.