"Älkää sitä lausuko, monsieur, sillä minä en ottaisi sitä kuullakseni. Mitä se hyödyttäisikään? Te tarkoitatte, että herra Fouquet on tehnyt rikoksia? No, senhän tiedän, koska kuningas on sen sanonut; kun kerran kuningas on lausunut uskovansa syytöksen, niin en siihen tarvitse vahvistusta toisen suusta. Mutta vaikkapa herra Fouquet olisi ihmisistä kehnoinkin, niin lausun suoraan julki, että hän on nyt loukkaamaton kuninkaan taholta, koska kuningas on hänen vieraanansa. Vaikka tämä palatsi olisi rahan väärentäjäin ja rosvojen tyyssija, niin hänen kotinsa on turvattu, koska täällä on hänen vaimonsa, — ja sitä suojapaikkaa ei sovi pyövelien raastaa!"
La Vallière vaikeni. Vastoin tahtoaankin kuningas ihaili hänen esiintymistään; tuon äänen lämpö ja puolustuksen ylväys voittivat hänet. Colbert taipui tappioon epätasaisessa taistelussa. Viimein kuningas hengähti, pudisti päätänsä ja ojensi kätensä la Vallièrelle.
"Mademoiselle", hän sanoi säveästi, "miksi puhuttekaan minua vastaan? Tiedättekö, mitä tuo kurja tekee, jos annan hänelle toiminnan aikaa?"
"Mutta, hyvä Jumala, eikö hän ole saalis, joka aina pysyy vallassanne?"
"Entä jos hän livistääkin pakoon?" huudahti Colbert.
"No, kuninkaan ikuiseksi kunniaksi jäisi sen tilaisuuden myöntäminen näissä oloissa herra Fouquetille; ja mitä rikollisemmaksi hän paljastuu, sitä suuremmaksi käy kuninkaan ylemmyys tähän kehnouteen ja häpeään verraten."
Ludvig suuteli la Vallièren kättä, vaipuen hiljaa polvilleen.
— Olen hukassa, — ajatteli Colbert.
Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat.
— Hei, en, enpä vielä! — hän päätti itsekseen.