"Vartioikaa herra Fouquetia, kunnes huomenna olen tehnyt päätökseni."
"Se tapahtuu, sire."
"Ja noustessani palatkaa saamaan uudet määräykseni."
"Kyllä."
"Nyt jätettäköön minut yksikseni."
"Ettekö tarvitse Colbertiakaan?" virkkoi muskettisoturi, sinkauttaen lähtiessään viime nuolensa.
Kuningas säpsähti. Kostonajatuksensa vallassa hän oli unohtanut sydämystymisensä aiheen.
"Ei", epäsi hän, "ei ketään tänne! Jättäkää minut!"
D'Artagnan lähti. Kuningas sulki itse ovensa ja alkoi mitellä vimmatusti lattiaa kuin haavoitettu sonni, joka laahaa väkälippuja perässään. Vihdoin hän alkoi lohduttaa itseänsä ulvahtelemalla:
"Haa, sitä kurjaa! Hän ei ainoastaan varasta rahojani, vaan tuolla kullalla hän lahjoo kirjurini, ystäväni, kenraalini, taiteilijani, vieläpä ryöstää rakastettuni! Ah, siksipä se kavala petturi häntä niin urheasti puolusti!… Se oli kiitollisuutta!… Kuka tietää… ehkä rakkauttakin?"